Pahan mielen pulla

En suosittele piparikoristeita torttuihin, ei sopinut yhtään. 

Skidi tuli kotiin hermo kireällä. Kolmiloikka ei ollut sujunut yhtään, hän oli kotimatkalla kolhaissut nilkkansa polkimeen ja fillarin valosta oli loppunut akku. Kysyin, haluaisiko kovia kokenut urheilijanuori kenties syödä sohvalla glögiä ja pipareita. Murjotus muuttui sekunnissa hymyntapaiseksi. Murensimme sohvalle muutaman piparin ja läikytimme glögiä paidalle ja iltatoimiin lähti ihan hyväntuulinen mimmi.

Se toimii aina, pahan mielen pulla. Se on meillä käsite ja ilmeisesti muuallakin. Ilahduin, kun Nuori Astrid -elokuvassa mieshenkilö toteaa Astridille että vi ska trösta oss med kaka. Todellakin lohduttaudumme kakulla! Elämän pienissä vastoinkäymisissä on luvallista käyttää kaikkia matalan kynnyksen toimenpiteitä, jotka parantavat henkistä ilmapiiriä: kakkukahvit, puistojätskit, lettukestit tai kaakaot kermavaahdolla. Luonnollisesti näitä toimenpiteitä tehdään myös riemuhurmokseen.

Minua onkin aina hämännyt se ohje, että ruokaa ei saisi käyttää lohdutuksena, palkintona tai lahjontavälineenä, eikä oikeastaan minään muuna kuin ravintona. Tätä perustellaan sillä, että lapsi oppii tunnesyömään. Tunnesyöminen taas on haitallista, sillä se on yksi merkittävimmistä ylipainon syistä.

Olen ehkä käsittänyt tunnesyömisen väärin, mutta en ihan pääse tästä ajatuksesta jyvälle. Mitä tällä tarkoitetaan? Eikö ylipaino ole monen eri tekijän summa? Ymmärrän hyvin, että jatkuva herkuttelu voi karata käsistä ja jokapäiväistyä ja aivot ehkä oppivat haluamaan sokeria aina kun mieli on maassa. Mutta tämä jotenkin kiteyttää sen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ymmärtämisen ongelman. Ei koskaan ole kyse yhdestä (haitallisesta) tavasta vaan sumasta, johon kuuluu kaikenlaista.

Lohturuoka ei oikeastaan ole ruokaa, se on ele. Eikä sitä ole tarkoitus syödä joka päivä. Jos joka päivä masentaa ja on huono olo, ei ruoka tietenkään edes auta. Ei ole tarkoitus ahmia ja tyhjentää koko jääkaappia vaan hemmotella itseään pienellä hyvällä asialla. Pulla ilahduttaa, koska se on yllättävää ja harvinaista hemmottelua. (Ja voi se olla se sellerismoothiekin mutta valitettavasti enemmistön mielestä lehtikaalisalaatissa ei ole mitään lohduttavaa, mutta mustikkapiirakassa on).

Tärkein sääntö on se, että pahan mielen pullaa ei syödä yksin vaan yhdessä, kaksin tai porukalla. Siinä samalla jutellaan ja rauhoitutaan (tai toisinpäin). Pulla on tauko, joka saa paremmalle tuulelle myös siksi, että se pysäyttää eskaloituvan tilanteen ja antaa aikaa rauhoittua, vähän niin kuin kävelylenkki. Pieni stoppi laittaa asiat mittasuhteisiin ja optimismi ehtii herätä. Paitsi norossa.

Kun siis saimme lauantaina tämän syksyn päätteeksi vielä yhden streptokokin hoidettavaksi (yhden influenssan, kolmen vatsataudin, kahden pitkittyneen flunssan ja yhden aikaisemman antibioottikuurin lisäksi), niin todellakin leivoimme joulutorttuja. Ja söimme pari vihreää kuulaa päälle. Tai koko paketin.

Että kyllä se siitä. Jouluun on enää pari viikkoa, saatan hyvinkin selvitä hengissä sinne asti.