Näin johdat lapsijoukkoja

Ovelta kuului huuto.

- Äiiiitiiiiii, voiko Aava ja Anni ja Liina tulla meille?
Ennen kuin ehdin vastata, Snadi jatkoi:
- Nää kaikki tietää meidän säännöt.

Eli että:

Meillä ei saa juosta päättömästi, sillä koko kämppä on täynnä mutkia, teräviä kulmia ja lasiovia.
Meillä saa hiippailla kengät jalassa talon läpi etupihalta takapihalle, mutta pitää kiertää matot.
Renkaissa ei kertakaikkiaan roikuta kuin yksi kerrallaan ja patja pitää olla alla.
Piilosta saa leikkiä mutta likapyykkikoriin ei saa mennä piiloon.
Ei haittaa jos vahingossa piirtää askartelupöytään, mutta villamatolle ei loroteta hajuvettä.
Ruokapöydässä on suotavaa jutella, kunhan muistaa välillä syödä.

Minulla ei ollut minkäänlaista suhdetta lapsiin ennen kuin sain itse lapsia. En tiennyt imeväisten sielunelämästä sen enempää kuin uhmaikäisistä. Kahden kersan perusteella ei miksikään psykologiksi vielä yllä, mutta noin ylipäätään nykyään on hieman helpompi ymmärtää lasten aivoituksia. On tullut jonkinlaista perspektiiviä siihen, miten ne maailma missäkin kehitysvaiheessa hahmottavat, mikä niitä ajoittain riivaa ja miksi ne tulkitsevat asioita välillä niin väärin.

Oppimiskäyräni on ollut viimeiset viisi vuotta jyrkän noususuhdanteinen. Isojen lasten mukana tulee nimittäin valtavasti lisää lapsia. Meillä ramppaa porukkaa säännöllisesti naapurustosta, päiväkodista, koulusta, iltapäiväkerhosta, kuorosta ja eri urheiluseuroista. Lapsissa on tyyppejä, joiden kanssa synkkaa välittömästi ja sitten on niitä, joihin ei saa mitään kontaktia. Olen kerran joutunut ilmoittamaan, että vierailu valitettavasti päättyy tähän, mutta tervetuloa takaisin heti, kun meidän sääntöjen noudattaminen sopii. Ilokseni huomasin, että seuraavalla kerralla todellakin meni paljon paremmin.

Olen yrittänyt tolkuttaa omille kersoille samaa, että kaikissa perheissä noudatetaan jotain sääntöjä, joita ei voi etukäteen tietää: ovi kiinni, ettei koira karkaa, olohuoneessa ei saa juosta, koska lattia on liukas, nojatuolissa ei saa keikkua koska se kippaa helposti. Niitä pitää kunnioittaa.

Lapsethan eivät itsessään ole syypäitä siihen, että he eivät tiedä, miten oman olohuoneen ulkopuolella käyttäydytään. Maailma ei ole mikään johdonmukainen sääntöviidakko: se, mikä häiritsee minua, ei välttämättä häiritse naapurin setää ja päinvastoin. Mystisesti meidän kaikkien vanhempien kuitenkin oletetaan olevan kasvattajina samassa joukkopsykoosissa, vaikka kasvatuseroja on perheen sisälläkin. On turha vetää hernettä nokkaan, sillä kyläilytaidot opitaan kyläilemällä.

Sillä niin opitaan kommunikaatiotaidotkin! Vanhemmuus kasvattaa, joten olen ottanut tämän vaiheen empiirisen tutkimuksen ja henkilökohtaisen kehityksen kannalta. Mikä on maksimimäärä lapsia, että komento pysyy vielä omissa käsissä? Miten ohjeita pitää kullekin temperamentille antaa? Konsulttikoulusta on tässä kohtaa valtavasti hyötyä: palautteen antamisen SBI-malli on käytössä lähes päivittäin.

Olen myös apinoinut metodeja sekä päiväkodin hoitajilta että lähipiiristä. Jotkut vanhemmat ovat nimittäin lapsikuiskaajia, kurin ja järjestyksen luontaisia lahjakkuuksia, joiden ei koskaan tarvitse korottaa ääntään. Ihailen erityisesti psykologi-ystävääni, jolla on aivan oma äänenpainonsa kun hän antaa lapsille toimintaohjeita, ystävällinen, mutta no bullshit -henkinen. Yritän matkia häntä erityisesti aamuisin.

Oma henkilöbrändini kersojen kavereiden silmissä rakentunee suoran toiminnan kautta: sisällä huutamisesta tulee kehotus ulkoleikkeihin, mutta fillarin kumit se pumppaa ihan kiltisti.