Miten opetat lasta relaamaan?

Toinen kouluviikko on lopuillaan ja suussani maistuu jo kuppiin jäähtynyttä saludoa muistuttava arjen tympeä aromi. Wilma kilisee homekouluinfoja ja vanhempainiltoja, kaappi on täynnä kiristäviä housuja ja deadlinet hönkivät niskaan.

Lapsetkin vaikuttavat olevan kesän vetelehtimisen jälkeen vähän pöllähtäneitä. On lukkarit, läksyt, hukkuneet sisätossut ja harrastukset. Unirytmi hakee itseään ja uudet rutiinit eivät ihan vielä ole asettuneet lihasmuistiin. Elämä on tällä hetkellä vähän kuormittavaa heillekin.

Yhden pitkän päivän jälkeen Skidi ilmoitti lähtevänsä kävellen kirjastoon. Hänellä oli veltto olo, joten hän päätti, että nyt tarvitaan uusi kirja ja raitista ilmaa. Kotiin palasi paljon pirteämpi ja hyväntuulisempi esiteini jonkun tiiliskiven paksuisen fantasiakirjan kanssa.

Ilahduin positiivisesti. Tyyppihän osaa hoitaa itseään. Hän
a) tunnistaa, että olo on jokseenkin omituinen tai vetämätön ja
b) tekee sille asialle jotain.

Kuinka moni aikuinen osaa tämän? En minä ainakaan, kompastun jo tuohon ykköskohtaan. Jos keskityn johonkin tai olen muuten kiireinen, unohdan juoda ja syödä enkä varsinkaan pidä mitään taukoja. Sitten havahdun illalla siihen, kun päätä särkee, ja kiroan, että onpa taas perseestä tämä keski-ikä kun ei jaksa mitään. Ja jos huomaankin, että nyt kannattaisi lähteä kävelylle niin saan toteutettua sen maksimissaan joka toinen kerta. Koska mjääääh.

Missä tällaisia relaamis- ja itsehoitotaitoja olisi voinut edes teoriassa oppia? Self-help -oppaiden, wellness-rannekkeiden, mindfulnessin, somepaastojen ja terapian suosiosta päätellen ei missään. Jotkut ovat luonnonlahjakkuuksia ja jotkut oppivat vedettyään kertaalleen pelikaanin turbiiniin. Olen itse niin epäherkkä kroppani signaaleille (siis muille kuin viinin, irtisten ja pizzan kutsulle), että välillä jännittää, olenko elossa ollenkaan – ehken vain huomannut delanneeni! Skidi tunnistaa itse senkin, milloin on oman ajan tarpeessa. Hämmentävää (+ ei oo mun).

Työpaikoillehan tätä hyvinvointiajattelua tuodaan jo jonkin verran, konttoreilla pidetään  savuttomuuskampanjoita, keppijumppaa ja tarjotaan työsuhde-etuna elokuvalippuja. Apuun on rientänyt myös teknologia. Erilaisia hengittelyyn kannustavia sovelluksia löytyy pilvin pimein. Mutta Skidi ei tarvinnut hyvinvointiranneketta piipittämään, että otapa muutapa askel ulkoilmassa.

Olisiko tällaiselle taidolle olemassa joku herkkyyskausi? Pitäisikö lapsia opettaa relaamaan ja ottamaan kierrokset alas? Miten? Esimerkillä? Heh. Olen itse vasta varhaisvanhuksena oppinut ottamaan päiväunia, välttämään krapulaa, tapaamaan ystäviä säännöllisesti ja lukemaan kirjoja, mutta olisiko se voinut tapahtua jo vähän varhaisemmassa vaiheessa ja olisiko tästä ihan kansanterveydellistä hyötyä? Jonkun pitäisi oppia menemään lenkille ja joskus sitten jättämään se lenkki väliin eikä olla aina niin perhanan "reipas".

Loma tuntuu lomalta juuri siksi, että se on arjen vastakohta, mutta ei mikään yksittäinen loma riitä palautumiseen, jos suurimman vuodesta vetää sata lasissa.  Elämäänsä kannattaa yrittää järjestää mahdollisimman paineettomaksi, arjeksi, josta ei tarvitse lomaa, mutta eihän se tietenkään aina onnistu. Silloin arjen relaamistaidot tulevat tarpeeseen. Ja lapsilta voi katsoa mallia, jos ei itse osaa.

Olen mielestäni valtavan havainnon äärellä. Menen nyt kaatamaan itselleni sen viinin, koska kroppa ihan selvästi sanoo niin.