Rahan taju: mikä perhe-elämässä oikeasti maksaa?

Kaupallinen yhteistyö: OP ja Suomen Blogimedia

Sen oppii jo aika nuorena. Rahasta ei kuulu puhua. Aina joku pahastuu tai loukkaantuu, provosoituu tai järkyttyy, vaikka ei tarvitsisi. Sekin johtuu vain siitä, että rahasta ei kehdata puhua riittävästi.

Ihan alkuun on todettava, että olen hyväosainen ihminen, enkä tiedä minimipalkalla sinnittelemisestä mitään, en edes yrittäjänä. Edellisen kerran tiukkaa oli opiskeluaikoina ja silloinkin siiderirahat sai jostain käärittyä. Niitä kuuluisi "rajoitteita" on tosiaan meillä kaikilla, mutta on eri asia tehdä valinta sähkölaskun ja ruokakaupan välillä kuin Thaimaan tai Kanarian loman. Mitään säästövinkkejä en tässä(kään) postauksessa jaa.

Puhunkin keski-ikäisen ja keskiluokkaisen ihmisen näkökulmasta. Perheessä, jossa rahaa riittää vapaaehtoiseen kulutukseen, törmäävät lähinnä valinnat: mihin kaikkeen on varaa ja mitä kenenkin mielestä kuuluu hyvään elämään. Ja valinnoistahan voi aina kiistellä.

Mistä nämä hyvän elämän elementit sitten muodostuvat? Väitän, että meillä kaikilla on lapsuudesta peritty rahan taju, joka määrittelee paljolti sitä, mikä tuntuu rahan käytössä oikealta. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa tai väärää, mutta selkäydintuntemukset kannattaa aina kierrättää realiteettien kautta. Konkretiaa tarjoavat verkkopankin tiliotteet, veroilmoitus ja lompakkoon kertyneet kuitit.

Minä olen duunariperheestä ja aina vähän enemmän huolissani rahatilanteesta kuin Koti-insinööri. Kun puhuimme 15 vuotta sitten mahdollisesta perheenlisäyksestä, arvelin, että meillä ei ole varaa lapseen. Erityisesti pelkäsin ruokarahojen puolesta. Olinhan kuullut, että nimenomaan ruokalasku on se suurin konkurssin aiheuttaja. Pula-ajan elänyt mummoni, joka hoiti minua ennen kouluikää, oli hyvin tarkka siitä, että lautanen syödään tyhjäksi. Hän kaapi kanamunat sisältä ja pyyhki leipäpalalla voin käärepaperin. Mitään hän ei heittänyt pois. Tämä ajattelu tarttui eikä se ole karissut mihinkään, vaikka olen kuinka yrittänyt asiaa rationalisoida.

Kun ipana meni hoitoon puolitoistavuotiaana ja talouden tilapäisjärjestelyt purettiin, havahduin siihen että ruokalaskumme oli oikeastaan aivan yhtä suuri kuin aina ennenkin. Ei ruoka ollut ongelma. Teimme perusruokaa ja söimme kotona. Pieniruokainen, värittömistä, mauttomista ja hajuttomista raaka-aineista kuten paahtoleivästä pitävä ipana ei aiheuttanut kuluja syömisellään. Huonekalut ja vaatteet tulivat sukulaisista ja kirppareilta. Vaunut olivat se ainoa isompi hankinta.

Pelkäsin ruokalaskun suuruutta samaan aikaan, kun asuimme rivitalossa, jonka neliöistä omistimme keittiön verran, loput olivat pankin. Ajauduin voivottelemaan purkkiruokien ja vaippojen hintaa ja isot menoerät jäivät kuolleeseen kulmaan. Vessapaperitarjousten perässä juokseminen ei meidän budjetissamme näkynyt.

Tämä kummallinen ristiriita on edelleen läsnä, mutta olen yrittänyt kehittää rahan tajuani ja alkanut laskea mutuilun sijaan. Ihan ensimmäiseksi pitää hyväksyä, että rahan suhteen saattaa olla sokeita pisteitä, tottumuksia. Tämä ehkä näkyy myös siinä, että lapsiperheille kohdistetut talousvinkit kohdistuvat näpertelyyn: älä osta lattea kahvilasta, äläkä käy kampaajalla. Kyllä keskituloisella pitäisi olla varaa ostaa silloin tällöin kolmen euron latte, jos talous on muuten kunnossa. Pienituloinen taas on keksinyt kampaajavinkin olosuhteiden pakosta itsekin.

Olen jonkun verran miettinyt, että synnytysvalmennuksen kylkeen pitäisi tarjota rahoitusvalmennusta, ihan euromääräistä konkretiaa siitä, mitä vauvavuosi taloudellisesti tarkoittaa. Pitääkö lasta varten säästää etukäteen, vastaako toinen vanhemmista isommasta laskusta kuin toinen, tarvitaanko lyhennysvapaata ja/vai tasataanko tilejä muulla tavalla? Suomessa hoidetaan lapsia kotona pitempään kuin missään muussa Pohjoismaassa ja sen tekevät edelleen naiset (koska niin on aina tehty). Erityisesti naisten pitäisikin tulla tietoisiksi, mitä tämä valinta tarkoittaa henkilökohtaisen talouden näkökulmasta.

Jos keskituloinen perhe haluaa pitää budjettiriihen, katseen pitäisi tietenkin olla kokonaisuudessa: mitkä ovat tulot, mitkä isoimmat menoerät ja mitä ovat omat tottumukset.

Olen löytänyt itseltäni vuosien mittaan useammankin sokean pisteen.

Pitääkö asunnossa olla sauna? Suurin osa vastaa, että totta kai, niin minäkin vastasin. Suomalaisellahan kuuluu olla sauna yksiössäkin! Mutta varsinkin pääkaupunkiseudun asuntojen hinnoilla kannattaa miettiä, onko siinä oikeasti järkeä: jos kuuden neliön sauna on pääasiassa varastona, tulee roinalle aikamoinen varastointihinta. Me vaihdoimme tilan kunnon kodinhoitohuoneeksi. Loppujen lopuksi elämä ilman saunaa on sujunut aivan mainiosti.

Tarvitaanko perheessä autoa? Vielä 90-luvun alussa oli itsestäänselvyys, että ajan ajokortin ja hankin auton. Havahduin ensimmäisessä omassa asunnossani Lauttasaaressa siihen, että parkkeeraamiseen meni hitosti aikaa, vakuutus maksoi hemmetisti enkä edes tykännyt ajamisesta. Nykyään minulla ei olisi edes varaa omaan autoon (enkä käsitä, miten kellään voi olla varaa kahteen), siitä pitää huolen unelmakämpän lainanlyhennys. Ja jos autolle laskee vuosihinnan, huomaa, että sillä hinnalla saa aika kalliin fillarin, hitokseen metrolippuja ja taksillakin on varaa ajella päälle.

Oletko metsästäjä-keräilijä -luonne? Minä olen. Vaikka en shoppaile ostoskeskuksissa, selailen säännöllisesti nettikirppiksiä. Ihan kaiken löytää hyväkuntoisena ja toiselle tarpeettomaksi jääneenä, mutta silti minun pitää edelleen skarpata sen suhteen, tarvitsenko todella tätä(kään). Tein lipastolakon muutama vuosi sitten, koska en halunnut joutua samaan jamaan kuin Mutsini. Älä osta mitään -päivän sijaan yritän viettää Älä osta juuri mitään -elämää - ja silti turhaa tavaraa kertyy nurkkiin.

Paljonko lapsiin panostetaan? Silloin kun ensimmäisen kerran koululaiselle piti hoitaa kolme leiriviikkoa ennen kesälomaa ja yksi sen jälkeen, tilillä pohja häämötti. Se oli samanlainen panostus kuin keskihintainen pesukone! Tästä kirjoittelinkin jo taannoin, mutta en ole tottunut valtaviin lapsisatsauksiin. Lasten harrastukset (lisenssit ja muut seuramaksut, harrastusvälineet, kuskaukset, turnaukset ja turnausbuffetit) voivat niellä ison osan tuloista. En kuulu siihen porukkaan, mutta ymmärrän kyllä, jos joku näkee sen vanhemmuuden olennaisena osana. Tämä samaa linjanvetoa edustavat tavallaan myös lasten synttärit, lomamatkat, älypuhelimet, pleikat ja pädit, trendilenkkarit ja polkupyörät.

Näitä omia tottumuksiaan voi etsiskellä lisää tiliotteista ja verkkopankista.

Nykyään meidän perheemme yhteisen taloustilin tapahtumista näkyy lähinnä elämän tasaisuus, muutoksia kuukausittaisiin maksuihin ei ole tarvittu moneen vuoteen. Ei meillä mitään säästöön jää, mutta ei ole tarkoituskaan. Olemme terveitä, käytämme olemattoman vähän verkkokauppoja, pesukone ei ole hajonnut, Skidi tarvitsee viidetkymmenet sormikkaat vuodessa, aamuyön baarilaskut ovat vaihtuneet puistojätskeihin ja Facebook-kirppikseltä löytyi sohvapöytä. Ja sain maksettua itselleni juuri palkkaa! On taas varaa kampaajaan ja latteen.