Yhden kamaraivarin anatomia

Ipanaiseen lähti jättikassillinen vaatteita, käykää penkomassa loppuviikosta!

Se alkaa yleensä välikausiaikaan, kun elämä vaihtaa paikkaa sisältä ulos tai ulkoa sisälle. Ensin etsitään ulkotuolinpehmusteita, varastoidaan luistimet ja toppavaatteet, kaivetaan esiin kasteluletku ja pohditaan, missä kaikki lippikset ja sandaalit olivatkaan. Ei löydy. Pitää penkoa varastoa ja kaappeja. Löytyy epämääräistä roinaa ja kesken jääneitä kierrätysprojekteja.

Sitten se jonain sunnuntaina iskee. Kamaraivo. Kamaa on kaikki nurkat täynnä! Eikä niistä pääse työssäkäyvä ihminen eroon millään. Miksi varaston ovi ei mahdu kiinni? Kellä muka on aikaa mennä kirppikselle?! Saati hinnoitella ja laputtaa kamaa itsepalvelukirppikselle ja käydä sitten säännöllisin väliajoin järjestelemässä pöytää.

Kierrokset lisääntyvät.

Aikakauslehdet! Mitä niille pitäisi tehdä? Paitsi jättää tilaamatta. Ketään ei kiinnosta viime kevään perhelehti, mutta saako ne edes laittaa paperinkeräykseen?

Matkalaukut! Käyttöä kaksi kertaa vuodessa. Neljän hengen laukut vievät yhden keskikokoisen sohvan verran tilaa. Toinen painajainen on joulukuusenjalka. Möntti vie varastosta kuution.

Viinakaappi! Pullot pölyttyvät, koska keski-ikä.

Keittiö! Miten monta riisipakettia kaappiin mahtuu?

Cd-levyt, vappuhuiskat, kertakäyttölautaset, jatkojohdot, maalaustarvikkeet, ilmankostutin, hyllypaperia, aurinkovoiteet, legopaketit, snapsilasit, pyöräilykypärät, lasten askartelut ja piirustukset, miehen juoksukenkiä, jalkapalloja, haalareita, hyppynaru, rivi liian pieniä monoja.

Omakaan sädekehä ei kiiltele. Vaatekaapissa on vähintään 40% niitä kuuluisia säästän-näitä-koska-saatan-yllättäen-laihtua -vaatteita. Pyöräkellarista en edes aloita. Tai kirjoista. Jonkinlainen ongelma minulla on myös verhojen kanssa.

Ja minä sentään päätin olla seuraamatta Mutsini jalanjälkiä: en halunnut, että perikuntani joutuu puoli vuotta raivaamaan omaisuuttani, joissa on laput kiinni. Päätin olla ostamatta enää yhtään lipastoa lisää kamalle, jota luulen tarvitsevani. Ja silti olen tässä. Löydän varastosta ja kaappien perukoilta tavaroita, joiden olemassaoloa en muista.

Viehätyn ajatuksesta, että aloittaisin nollasta. Tulisi joku ja veisi pois kaiken. Saisin joka päivä hakea yhden tavaran takaisin. Mitä hakisin ja missä järjestyksessä? Mitä lapset hakisivat? Mitkä ovat kullekin perheenjäsenelle oikeasti tarpeellisia, rakkaita ja tärkeitä esineitä? Mitä pelastaisin palavasta talosta?

Laadin nelikentän. Vaaka-akselilla tarpeeton - tarpeellinen, pystyakselilla yhdentekevä - rakas. Löydän ruudun, jonka yritän pitää puhtaana. Ja ruudun, jonka yritän muistaa.

Sitten kun nämä surun viisi vaihetta on käyty läpi, riehun varastossa kuin hullu, pesen ja kierrätän pieneksi menneet vaatteet, saan järjestettyä siivouskomeron, ostan legoille säilytyslaatikot, lahjoitan Duplot serkuille ja kirjat päiväkotiin, pakotan lapset käymään läpi piirustuksensa ja miehen urheiluvaatteensa.

Pulssi alkaa laskea. Huomaan hiljalleen myös edistyksen: suunta on oikea! Lastenvaatteet kiertävät, hitaasti mutta kuitenkin. Peilikaapin sisältö pysyy hallinnassa ihan itsestään, meille ei tule enää mitään lehtiä, en lahjo lapsia leluilla, olen oppinut ostamaan kenkiä, joita käytän, ja farkkuja, jotka mahtuvat jalkaan myös menkka-aikaan. Ja pyörä, jota olen säästänyt Skidille onkin nyt sopiva! Kaikki järjestyy!

Mutta turhasta hilloamisesta pitäisi silti päästä eroon. Miten?

Jään hauduttelemaan asiaa. Ympyrä sulkeutuu.