Haluatko tietää, millainen on ranskalainen parisuhde? Bloggaajakollega Helena Liikanen-Renger kirjoitti siitä kirjan! Siis siitä intohimoa sykkivästä liitosta, jossa vannotaan ikuista rakkautta kuohuviinin äärellä, uulalaa, eikä todellakaan puhuta metatyöstä. No, Helena kyllä myöntää heti alkuun, että 67 miljoonan ihmisen maassa on tietenkin kaikenlaisia parisuhteita, mutta hän lähti etsimään ranskalaisen parisuhteen aineksia omien kokemustensa ja ranskalaispariskuntien tarinoiden kautta.
Parisuhdeasiathan nyt aina kiinnostavat, joten tartuin kirjaan heti.
Kirja alkaa ihanalla lauseella, joka tiivistää sen suurimman eron: pariskunta on planeetta, jota lapset kiertävät kun kuut. Niinpä! Parisuhteessa pitää viettää aikaa kahden myös silloin kun perheeseen kuuluu lapsia. Suomessa on tapana ajatella, että lapset tulevat aina ensin, ja vasta niistä ruuhkavuosien rippeistä saa yrittää kaapia kasaan aikaa sille, jonka kanssa ne lapset halusi maailmaan saada. On ihan selvää, että intohimo jää tuossa asetelmassa vähän taka-alalle.
Mutta onko se luonnonlaki? Mitä voisimme oppia intohimoisilta ranskalaisilta, joille rakkauden vuorosanat opetetaan jo lapsesta? Voiko intohimoa pitää yllä, jopa priorisoida?
Olisin Ranskassa sinkku. En ole kovin väreilevä ihminen. Olen aivan liian lihava (enkä polta tupakkaa laihtuakseni), analyyttinen ja epänaisellinen ranskalaiseen parisuhteeseen, joka pyörii estetiikan, draaman ja intohimon ympärillä. Lisäksi käytän kirjan ohjeiden vastaisesti leggingsejä eikä tukkani ole koskaan huolettomasti chic-nutturalla, sattuneesta syystä.
Ranskalainen parisuhde vaikuttaakin suomalaiseen silmääni liian näytellyltä, mutta kyllä siitä olisi löydettävissä se keskipaahtoinenkin versio.
En usko näyttelemiseen vaan aitouteen, mutta aitoudenkin voi käsittää väärin. Aitous ei tarkoita sitä, että itsestään pitäisi edes puolisolle esittää täysin sensuroimaton versio. Ei käytöstapoja voi unohtaa ja keskittyä raivorehellisesti olemaan täysin oma itsensä, sanomaan kaiken mitä sylki suuhun tuo. Haavoittuvainen ja tarvitseva sen sijaan saa olla, myös miehenä.
Minun pitäisikin muistaa useammin olevani treffeillä, ei vain sen kaksi kertaa vuodessa.
Kirjassa kerrotaan ranskalaisesta psykiatrista Frédéric Fanget'sta, joka jakaa parisuhteet neljään kategoriaan:
a) itsenäiset suhteet, joissa molemmilla on vahva autonomia,
b) fuusioitunut parisuhde, jossa puolisot ovat sulautuneet yhteen,
c) tuhoisat suhteet ja
d) suhteet, jotka noudattavat kaavaa 1+1=3.
Voisin kuvitella että Suomessa a-tyyppi on hyvin yleinen, mutta tuo viimeinen on kiinnostava. Siinä kaksi ihmistä näkee oman keskinäisen suhteensa kolmantena "henkilönä". Tästä voi jatkaa aika haastavaan ajatusleikkiin: millainen tyyppi parisuhteenne on?
Tuleeko se perässä, onko sillä nälkä, sanooko kukaan sille koskaan mitään? Vai seisooko se yksin eteisessä pohtimassa, mitä sen pitäisi tehdä. Silloin kun parisuhdetta ajatellaan kolmantena henkilönä tulee väkisinkin myös miettineeksi, mitä se toinen siihen henkilöön antaa ja millaisena hän sen kokee.
Parisuhteen tärkein elin ovat aivot ja ne tarvitsevat huomiota. Parisuhteen eteen pitää tehdä tekoja, läsnäolo ei riitä. Yksi tapa huomioida parisuhdetta on harjoittaa arkiromantiikkaa, vahvistaa syitä olla yhdessä, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Ei siihen välttämättä tarvita niitä ranskalaisten rakastamia kukkia. Ja jos minä odottelisin kotona pitsialusvaatteissa karhuntaljan päällä, Koti-insinööri soittaisi valkotakkiset. Minä ostan mieluummin kaupasta tarvikkeet savumuikkuiltapalaleipiin.
Kokonaan toinen juttu on, miten sen eteisessä seisovan parisuhteen tilanne korjataan.
Korjaamisessa eivät ranskalaisetkaan loista. Vaikka parisuhdetta pidetään keskiössä, se ei tarkoita ikuista rakkautta. Ranskalaiset eroavat hyvin herkästi (ihan ilman kammoamiaan kotityöexceleitä) ja ulkopuoliset suhteet ovat aika tavanomaisia. Ja vaikka ihanteita on, lapsiperhearki saa kiinni myös Pariisissa. Kirjassa esitelty pariisilaismutsi tuntui olevan aika uupunut ja sitä parisuhdeaikaa heillä ei vaikuttanut olevan koskaan. Taikasauvaa ei ole kellään.
Vaikka parisuhteen konventiot ovat Suomessa hyvin erilaiset, olen ollut huomaavinani, että parisuhdekäsitys on ehkä hieman ranskalaistumassa.
Ensinnäkin perheelliset pariskunnat ovat alkaneet ottaa pieniä irtiottoja arjesta, käyvät treffeillä eivätkä anna lasten keskeyttää ihan joka ikistä puheenvuoroa. Tässä auttaa myös isäkulttuurin vahvistuminen: kun mieskuva laajenee, hyvinvointi lisääntyy. Romantiikka on sallittua taviksille eikä vain lipeville helppoheikeille.
Toiseksi lasten antaminen muiden hoidettavaksi alkaa normalisoitua: hoitoverkostoon liitetään nykyään niin sukulaisia, ystäviä, kummeja kuin ammattihoitajiakin. Kyseessä on iso muutos näin äitikeskeisessä maassa. Saamme todennäköisesti vielä odotella sitä aikaa kun Muumimaailmassa olisi viihtyisä aikuisparkki, jossa tarjoillaan oliiveja ja martineja sillä välin, kun lapset juoksevat Haisulin johdolla tutustumassa saareen, mutta ehkä se jo siintää horisontissa.
Lopuksi väitän, että ranskalaiset voisivat ottaa intohimon värisyttämään arkeensa myös hieman skandinaavista järkeä mukaan ja lopettaa tunnekuohuissa eroamisen. Siinä vaiheessa kun puoliso ei enää kiinnosta, kannattaa kokeilla jotain uutta, enkä nyt viittaa syrjähyppyyn. Voi vaikkapa lähteä kavereiden kanssa viinille puimaan, onko se oma tilanne sittenkään täysin ainutlaatuinen ja miettiä miten suhdetta voisi parantaa. Tai sitten voi tehdä vaikka metatyön näkyväksi parin aperon ääressä. Jääpähän aikaa sille romantiikallekin.
Juu ei saisi minustakaan hehkeää pariisitarta millään, joten jotain muuta täytyy keksiä :) Mutta onneksi riitän miehelleni, siis toivottavasti...
VastaaPoistaMeillä on mielestäni tosi hyvin parisuhdeaikaa, mutta ehkä voisimme enemmän viettää tuota aikaa muualla kuin niissä tutuissa ympyröissä. Ehkä se romantiikka saa koti- tai mökkiympyröissä vähän liian arkisia sävyjä, vaikken mitään extremeromantiikkaa odotakaan.
Täytyykin tuo kirja jostain metsästää, lukulistalla on tilaa :)
Metsästä ihmeessä! Mä olen miettinyt myös tuota että pitäisi lähteä tekemään yhdessä jotain, ei leffaan ja/tai syömään, jotka on vähän sellaisia passiivisia tapahtumia. Ja tosiaan, me ei olla ikinä oltu mökillä kahdestaan. Oliskohan siinä järkeä, hmm.
PoistaEn ole (vielä?) lukenut kirjaa mutta siitä on ollut paljon lehdissä ja muussa mediassa. Itse olen miettinyt paljon tuota estetiikkaa. Monille suomalaisille se tuntuu olevan punainen vaate - siitä puhuminen tuntuu syyllistämiseltä, ehkä jopa naisen esineellistämiseltä, ja siihen liitetään mainitsemasi ajatus näyttelemisestä ja epäaitoudesta. Jossain artikkelissa oli ehdotus että voisi tarkistaa ulkonäkönsä peilistä ennen kuin puoliso tulee kotiin ja se herätti aika vihamielisiä kommentteja (eikö kotona pitäisi saada näyttää siltä miltä haluaa ja kyllä on naista alentavaa menoa).
VastaaPoistaItse olen melko visuaalinen ihminen ja olen yrittänyt alkaa kiinnittää huomiota siihen, että arki olisi vähän kivemman näköistä. Esimerkiksi sellaiset astiat kierrätykseen jotka eivät miellytä silmää ja vähän jotain yrttiä ruoan päälle - ja arkiruoka tarjoaa heti hiukan enemmän iloa silmälle. Myöskin olen yrittänyt opetella hoitamaan tiskit heti kun niitä syntyy - vaikka se jostain syystä tuntuu todella vaikealta, siitä on oikeasti sillä tavalla vähemmän vaivaa, ja keittiö on heti vähän mukavamman näköinen. Sama pätee myös pukeutumiseeni ja olemukseeni kotona - verkkareista en luovu, mutta katson että verkkarit ovat omaa silmääni miellyttävän näköiset ja suht siistissä kunnossa. On joka tavalla mukavampi olo kun asiat näyttävät kivalta. Tukka kammattuna tunnen itseni virkeämmäksi kuin tukka pystyssä, ja se operaatio ei vie edes minuuttia. Ei mielestäni näyttelemistä tai epäaitoutta. Ei myöskään naisen alistamista, koska olen esittänyt miehelleni toiveen siitä että hänenkin kotivaatevalikoimaansa uudistettaisiin vähitellen ja hän onkin löytänyt sellaisia oleskeluvaatteita, joissa viihtyy jopa paremmin kuin vanhoissa ja joita minun on mukava katsella.
Venla
Tää on yllättävän hankala aihe ja enimmäkseen siksi että tuolla "kotona odottajalla" viitataan aina naiseen. ;) Mun mielestä kyse on siitä, mitä se toinen ajattelee ja onko asia tärkeä. Mun miehen ei siis tarvitse katsoa peiliin ennen kuin mä tulen kotiin. Mulle on ihan sama onko se kauluspaidassa vai verkkareissa. En mä odota mitään säväreitä kotiin tullessa, lähinnä kiinnostaa onko kaikki muuten hyvin ja mitä on ruoaksi.
PoistaJos ulkonäkö on tärkeää ja kumppani on hyvin tarkka omasta ja toisen pukeutumisesta, parisuhdetta tuskin syntyy homssuisen boheemin kanssa. Toisaalta jos se itsestään huolehtiminen tehdään jo ihan itseäkin varten siinä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä että haluaa näyttää myös puolisonsa silmissä hyvältä (niiden omien standardiensa mukaan).
"Ensinnäkin perheelliset pariskunnat ovat alkaneet ottaa pieniä irtiottoja arjesta, käyvät treffeillä eivätkä anna lasten keskeyttää ihan joka ikistä puheenvuoroa."
VastaaPoistaAlkaneet vai palanneet siihen miten joskus aikaisemmin toimittiin? Minun lapsuudessa lapset eivät keskeyttäneet aikuisten keskusteluja kuin satunnaisesti, juhlissa usein lapset olivat lasten pöydässä/huoneessa niin että joku vanhemmista oli seurana tai välillä kävi katsomassa tilannetta ja vanhemmilla oli myös omaa aikaa eri tavalla, koska lapsia jätettiin hoitoon huolettomammin jne.
Joku balanssi olisi hyvä olla ja sellainen, jota kumpikin osapuoli toivoo riippumatta siitä miten muut toimii. Kaikki ei esim. kaipaa kahdenkeskisiä treffejä tai lyhyitä lomia, mutta minulle ja miehelle ne on tärkeitä.
En tiedä, ehkä nyt on löytymässä se vastuullisen vanhemmuuden ja parisuhteen ylläpito. :)
PoistaMusta toi parisuhteen ajatteleminen kolmantena henkilönä on just sitä balanssin hakemista. Sitä ei voi rakentaa omien luulojensa varaan vaan on selvitettävä mitä se toinen parisuhteelta haluaa.
Mulla on samanlaiset muistot ja olen siis 80-luvulla syntynyt. Voisiko tässä olla taustalla jokin sellainen, että pärjäämistä ja itsenäisyyttä korostavasta kasvatustyylistä mentiin hyvin lapsikeskeiseen ja kiintymystä korostavaan ja nyt sitten heiluri heilahtaa vähän takaisin päin?
PoistaTuohon ulkonäköjuttuun tuli mieleeni sellainen lasten perhepäivähoito- ja päiväkotiajoilta, että tykkäsin silloinkin miettiä pikkaisen millaisen yhdistelmän lapset päälleen laittoivat (siis aikana jolloin heillä ei ollut vielä mielipidettä asiaan). Minusta on kivampi katsoa sekä itseäni että muita, jos vaatteet edes jotenkin sopivat värimaailmaltaan toisiinsa tai ovat hauskan näköiset yhdessä. Ajattelin, että hoitajat kuitenkin katsovat lapsia työpäivän verran.
VastaaPoistaNyt lapsilla onkin käytössä koulupuvut, mikä helpottaa arkea hurjasti. Eipä tule koskaan aamulla kinaa siitä, onko kouluun sopivat / tarpeeksi lämpimät / tms vaatteet päällä.
Koulupuvut on kyllä mahtava asia. Oon joskus miettinyt miten ne täällä Suomessa toimisivat. Tyyli on mulle ylipäätään vaikea asia. Mä en ole kovin yksityiskohtien ihminen joten en koskaan edes huomaa mitä jengillä on päällä (sori kaverit!). En siis ole suhtautunut lastenkaan pukeutumiseen muuten kuin ostamalla omasta mielestä kivoja vaatteita ja käytännön näkökulmasta (ei pyjamassa päikkyyn).
PoistaNe lapset kannattaa lähettää sinne Muumimaailmaan luottoaikuisen kanssa ja viettää itse parisuhdeaikaa vuorokausi tai jopa pari.
VastaaPoistaTämä on tietysti pro-ratkaisu. Enää puutuu se aikuinen, joka suostuu. :D
PoistaMeillä lasten kummitäti ehdottomasti halusi. Varasi majoituksen Naantalista ja mahdollisti kaksi päivää parisuhteen laatuaikaa. Se oli kyllä ihanaa.
PoistaMää luin kans Helenan opuksen. Minusta se oli myös oikein viihdyttävää lukemista. Heratteli ajatuksia siitä, miten me tehdään ja mitä joku muualla tekee.
VastaaPoistaOlemme aika oman onnemme nojassa olleet lasten synnyttyä. Tukiverkot vähäiset eikä ulkopuolisen apua ole osannut ajatella.
Huomaamme herkästi luiskahtavamme siihen arkeen, jossa parisuhdetta hoidetaan 20.30-21.30 telkkaria katsellen.
Olisi mahtava osata lähteä useammin kaksi ulos, mutta se on ollut meille jotenkin hankalaa saada aikaseks.
Tämä osa tästä kirjasta puhutti minua kovasti. Mutta muuten tähän kulttuuriin syntyneenä ja kasvaneena olen ennemmin ylpeä siitä että nainen saa olla myös ronski ja pystyvä miesten töihin siinä missä
mies saa halutessaan häärätä keittiössä ja lasten hoitajana.