Viimeinen ja ensimmäinen päivä

Kirjaa pitää laittaa maailmalle, vaikka pakkausmateriaalit ovat totaalisen loppu.

Niinhän siinä sitten kävi. Olin tänään toimistolla viimeistä päivää työntekijän roolissa. Ensi tiistaina aloitan päätoimisen multitaskaamisen toimitusjohtaja-valokuvaaja-kirjoittaja-kahvinkeittäjänä omassa firmassani.

Olin harkinnut yksityisyrittäjäksi ryhtymistä jo monen monituista kertaa: arvioinut, laskenut ja spekuloinut, ja tullut siihen tulokseen, että ei, ei todellakaan. Kassavirtalaskelma ei vaikuttanut siltä, että suoriutuisin sekä perheen safkaostoksista että lainanlyhennyksistä, joten enpä sitä sen enempää pyöritellyt.

Mutta sitten tuli tammikuu, jolloin tapahtui kaksi asiaa: sain romaanin kustannussopimuksen ja mörököllikirja hupeni hyllystä vauhdilla.

Oli pakko hyväksyä, että olen tämän harrastukseni kanssa nyt vähän enemmän kuin ujoilla ensitreffeillä.

Kirjoittamisella ei kovin moni Suomessa elä, enkä elä minäkään, mutta en näköjään pääse siitä eroonkaan. Entäs jos vähän laajentaisin toimenkuvaa ja laskutus tulisikin useammasta purosta?

Blogi on niistä yksi. En halua ikinä kirjoittaa tätä ainoana tulonlähteenä, siitä ei tule mitään. Väkisin vääntämällä saa väkisin väännettyä. Blogi siis tarjoaa jatkossakin pientä sivutuloa, käsittelee jotain aivan muuta kuin päivän asuani ja päivittyy ihan yhtä epäahkerasti kuin tähänkin mennessä.

Sitten on tämä kaikki muu kirjoittaminen.

Mörököllikirjan toinen painos saapui juuri sisustuselementiksi olohuoneeseemme (ja se on omakustannesatukirjalle aikamoinen saavutus). Uusia kirjaideoita on takaraivossa koko ajan puolenkymmentä, ja työn alla on kolme käsikirjoitusta: romaani on viimeistelyssä, Pikkiksen jatko-osa kuvitusvaiheessa ja mörököllien kasvamistietokirja suunnitteluasteella. Lisäksi havahduin siihen, kun ystäväni ihmetteli, miksi en hae apurahoja. Niitä kuulemma myönnetään juuri siksi, että kirjoittamisella on vaikea elää. Aivan.

Sitten olisi tämä perinteinen liiketoiminta. Voisin tehdä oman firmani nimissä sitä samaa konsultointia kuin työntekijänä, pitää koulutuksia, harrastaa maailmanparannusta ja kirjoittaa kolumneja, ylipäätään tehdä kaikenlaisia kiinnostavia juttuja, joille ei ole riittänyt aikaa.

Ja niin minä menin ja irtisanouduin. Jätin tänään läppärin ja avaimen firmaan, halasin kollegat ja otin itselleni YEL-vakuutuksen. Sitten lähdin kaljalle ihmettelemään, miten noin käytännössä sivutoimisesta yrittäjyydestä siirrytään päätoimiseksi yrittäjäksi.

En tietenkään pääse samaan tulotasoon kuin konsulttina, mutta jospa minulla olisi tässä uudessa kattauksessa joskus vapaa-aikaa. Jospa ehtisin joskus lukea, liikkua ja käydä vaikka kaupassa. Eikä olisi ikinä enää yhtään palaveria ennen aamukymmentä. Onhan sekin jotain.

Ainakin yrittäjänä olen vihdoin siellä bisneksen ytimessä, jonne olen jo jonkun aikaa kaivannut. En kertakaikkiaan viihdy ulkokehällä arvailemassa, miten hommat sujuvat. Nyt tiedän tasan tarkkaan, mitä tapahtuu ja mitä ei tapahdu, ja kenen vika on, jos ei tapahdu.

Saa toivottaa onnea (ja ostaa kirjaa), sitä tarvitaan! Hui.