Sinä olet kantoraketti

Aina silloin tällöin minulta kysytään, olisiko minulla jotain hyviä vinkkejä vanhemmuuteen. Ei ole, eikä ainakaan hyviä. Ajatuksia kyllä sitäkin enemmän.

Jos kertaakaan mietit, tuleeko sinusta hyvä vanhempi, niin todennäköisesti tulee. Kuulut siihen vanhempien heimoon, jotka syyllistyvät, vaikka ei tarvitsisi. Korppikampanjat eivät ole suunnattu sinulle, vaikka katseletkin välillä puhelinta hiekkalaatikolla ja unohdut omiin ajatuksiisi bolognesekastikkeen äärellä.

Olet sellainen kuin olet. Sinusta voi tulla aivan loistava vanhempi, vaikka joutuisit opettelemaan kaiken aivan alusta ja yhtä lailla voit olla oman lapsesi kanssa vaikeuksissa, vaikka kummilapsen kanssa kaikki olisi sujunut hyvin. Se on ihmislajin menestyksen salaisuus, oppiminen. Opit elämään perheessä, vaikka tykkäät olla yksin. Opit rakastamaan rutiineja, vaikka olet huithapeli. Opit ottamaan syliin, vaikket olisi itse päässyt. Ennemmin tai myöhemmin kasvat niin isoksi, että opit nauramaan itsellesi.

Voit saada maailman ihanimman lapsen - ja saatkin - , mutta silti roskia viedessä voi iskeä tunne, että jospa ei menisikään takaisin. Että lähtisi vain kävelemään jonnekin, missä kenelläkään ei olisi yhtään vaatimukselta vaikuttavaa kysymystä tai syytökseltä kuulostavaa kommenttia. Jonnekin, missä joku vaihteeksi kysyisi, mitä sinulle kuuluu.

Siinä ei ole mitään väärää. Sinulla on oikeus ja velvollisuus pitää huolta itsestäsi. Välillä sinun pitää saada kuulla, että kaikki järjestyy, etkä ole ongelmien kanssa yksin. Sinä yrität parhaasi ja se riittää.

Teet vanhemmuuden tekoja. Pyykkäät pissalakanoita, säilöt mustikkaa pakastimeen, luet viisisataa kertaa Puppe leipoo ja jonotat lääkärille itkevä lapsi sylissä. Kiukuttelet aamulla kurahaalareista, suljet itsesi vessaan jäähylle ja yrität olla vajoamatta kaksivuotiaan tasolle. Itket pöntön päällä kuin kaksivuotias ja soimaat itseäsi siitäkin, että sinulla on tunteet.

Silloin ehkä ajattelet, että tämä vanhemmuus on yksi perkeleen kestävyyslaji. Että tarvitset sykemittarin, uudet juoksukengät, magnesiumia kramppeihin ja palautusjuomaa nestehukkaan. Silti näyttää siltä, että katselet jonkun kantapäitä.

Sitten yhtäkkiä sivistystoimelta tulee kirje ja lapsesi kutsutaan peruskouluun. Seisot koulun pihalla, vilkutat ja katsot, kuinka reppu kantajineen loittonee sinusta. Tajuat, että tämähän ei ollutkaan mikään kisa. Et olekaan maratoonari vaan kantoraketti, joka on ohjelmoitu irtoamaan satelliitista, kun se on saatu kiertoradalle. Mutta hetken aikaa voit vielä roikkua kiinni. Päässäsi alkaa soida Space Oddity.