Voiko saada sekä perheen ja työn?

Eteeni iskettiin taannoin arviointilomake, jossa kysyttiin, miten onnistun yhdistämään työn ja perhe-elämän. Ensin olin, että en mitenkään, sen verran sekavaa elämäni on. Mutta kun vähän mietin, niin oikeastaan vastaus on, että yllättävän hyvin. Työelämäni ei voisi olla nykyinen sekava kattaus kaikenlaista, jos yhdistäminen ei sujuisi. En edes tunne elämääni erityisen kiireiseksi.

Varsinkin loman jälkeen iskee hetkeksi epätoivo, kun kalenteriin alkaa pukata kaikenlaista: kersojen vasukeskusteluja, wilma-viestejä, vanhempainiltoja, harrastusilmoittautumisia ja muita tutustumistilaisuuksia, yleensä alkaen 15:30. Sitten ovat vielä kaikki metatyöt, koulukuvat, muskarikansiot, kisakalenterit ja laskujen eräpäivät.

Mutta tälle hyvälle tilanteelle on edellytyksensä. Kun vaatimukset lisääntyvät, priorisointikyky paranee ja elastaanin määrä elämässä lisääntyy.

Työnantaja joustaa.

Minulla on liukuva työaika ja teen nelipäiväistä työviikkoa. Monet ovat ihmetelleet, miten työnantajani taipuu tuollaiseen, mutta jostain syystä tämä ei ole ollut ongelma ei julkisella eikä yksityisellä puolella. Sitäpaitsi pikkukoululaisen kanssa saa pitää osittaista hoitovapaata (josta on mahdollista hakea hoitorahaa) ja omat kirjoitusprojektini (koulutukset, blogit ja kirjat) kasvattavat osaamistani, jota voin hyödyntää päätyössäni.

Minä joustan.

Moni olettaa, että en nuku ollenkaan, mutta vauvavuoden jälkeen aloin vaalia yöuniani. Nukun siis yöni mutta pidän työmatkat tehokkaina enkä katso telkkaria yhtään. Joskus blogi päivittyy tasaisemmin kuin joskus, käsikirjoitusten deadlinet lykkääntyvät ja unohdan vastata sähköposteihin. Luonnollisesti nelipäiväisyys myös tarkoittaa sitä, että voin käyttää osan perjantaipäivistä neuvolassa ja rokotuksissa, kampaajalla, sisätossuostoksilla ja askartelutuokioissa.

Lapset joustavat. 

Hekään eivät voi saada kaikkea. Käytössä on laaja hoitajaverkosto, itsenäinen kulkeminen opetellaan varhain ja harrastukset etsitään lähialueelta. Ja joskus päiväkodin äitienpäivätilaisuudessa on paikalla isi ja sisko, kun äiti ei ehdi.

Ja sitten on se joustamaton kivijalka: rutiinit. 

Olen oppinut rakastamaan rutiineja. Olemme riippuvaisia kotityöexcelistä ja päiväkotijaosta: toinen hakee ja toinen vie. Kaikkein tarkimmin vahditaan kersojen nukkumaanmenoaikoja, koska toinen työpäiväni (21-00) vaatii sitä.

Työn ja perhe-elämän yhteensovittamisessa on kyse juuri tästä: aikaa on rajallisesti, aina, täytyy vain päättää, mitä omaan valveillaoloaikaan mahtuu ja kuka joustaa. On ihan selvä, että kahdessa paikassa ei ole mahdollista olla yhtä aikaa, mutta pienellä sumplimisella kaikki saavat riittävästi. Ja jotkut asiat jäävät suosiolla odottamaan aikaa parempaa.

Tämän saman kysymyksen voisi tietenkin esittää ihan kaikille työssäkäyville. Työtä ja elämää saa olla sovittamassa yhteen ihan noh, koko elämänsä. Matkan varrelle mahtuu paljon muutakin ohjelmaa kuin pari taaperoa. On talonrakennusprojektia, raskauspahoinvointia, työmatkoja, bändikeikkoja, piharemppaa, sairaalajaksoja, lastenvaatteiden kierrätystä, avioeroja, lapsenlapsia, luottamustehtäviä ja hautajaisia. Joskus montaa asiaa yhtäaikaa.

Tiellä pysyminen vaatii välillä isompia ja välillä pienempiä korjausliikkeitä ja joskus istutaan ojassa itkemässä. Sekin on elämässä ihan normaalia, sekä perheessä että työssä.