Esikoisen rooli on tavallaan ymmärrettävä, sillä vanhemmalle sisarukselle lankeaa se "ole sinä isompana järkevä"-rooli, mutta miksi nuorempi voi ottaa rennosti, vaikka saa vain puolet siitä huomiosta mitä esikoinen?
Noh, kuopuksen kanssa vanhemmat eivät ole enää täydellisiä tunareita ja toisaalta hänen saamansa huomio on monipuolisempaa. Nuorempia sisaruksia kasvattavat myös perheen vanhemmat lapset - ja se on kova koulu!
Mökillä ipanat joutuvat leikkimään kahdestaan, paljon. Olen kuunnellut toisella korvalla kun ne ovat tehneet miniruokia kovettuvasta muovailuvahasta, pystyttäneet ulkoravintolan, laukanneet pitkin tonttia keppihevosten kanssa ja treenanneet urheilukentällä.
Meidän onneksemme kemiat kohtaavat, vaikka ikäeroa on neljä vuotta. Rauhallinen isosisko ja vitsiniekka-pikkusisko ovat hyvä duo ja välittävät ihan aidosti toisistaan. Ystävyyden lisäksi isosiskosta on ihan kasvatuksellista hyötyä.
Leikkien lomassa Snadi saa valtavan määrän huomiota Skidiltä, ja suurimmaksi osaksi ihan laadukasta varhaiskasvatusta: käytöstapoja, maailman selittämistä, pelisääntöjä ja kannustusta - ja toisaalta tiukkaa kuria. Siinä missä me vanhemmat kehumme kaikenlaisia aikaansaannoksia, isosiskolla on direktiivit. Epäsuhta on tasoittunut vuosien mittaan mutta välillä sen huomioiminen on raskasta ja vaatii molemmilta venymistä: leikit onnistuvat vain, jos toinen tsemppaa samalla kun toinen laskee rimaa. Tätä pitää välillä alleviivata.
Silti tällaisen siskon hoivissa on hyvä opetella niitä rajoja ja sääntöjä, on turvallista epäonnistua ja on riittävän matala kynnys yrittää uudelleen. Kuopuksen saama oppi on aika tärkeää.
Ja kuvaa voi myös lajentaa. Olen aikaisemminkin pohtinut sitä, miten äitikeskeinen suomalainen ideaalin kasvatuksen mielikuva on. Onhan siellä nyt muitakin! Perhe on vain yksi osa koko sosiaalisuuden palettia. Jospa lapset hyötyvätkin siitä, että ympärillä pyörii kaikenlaista toiminnanohjaajaa? Sisaruksia ja kavereita, taaperoita ja vanhuksia, kaikkia sukupuolia, ja myös niitä mälsiä tyyppejä? Koska pitää oppia myös sanomaan, että tämä ei käy.
Tällainen epäsuhtainen yhdessäleikkiminen tekisi myös aikuisille hyvää. Olisi pakko mennä sen pienimmän yhteisen nimittäjän kautta sen heikoimman lenkin sijaan. Unohtaa pikkuriidat nopeasti. Isoissa riidoissa parkua ensin ja sopia sitten.
Siinä olisi tekemistä, väitän.
Meillä kävi mahtava tuuri kun ostettiin nykyinen talo, saatiin samalla lapsille lähes sisaruksellisiksi kasvaneet kaverisuhteet ympärille. Se että meilläkin tyttö ja poika ovat neljän vuoden ikäerolla todella hyviä ystäviä ja leikkivät yhdessä sujuvasti on suuri rikkaus mutta sen lisäksi meillä on tässä porukka 5-12 vuotiaita jotka leikkivät kaikki yhdessä ottaen huomioon jokaisen, välillä pienemmissä porukoissa mutta usein myös kaikki 7 lasta yhdessä.
VastaaPoistaAivan loistavaa, tuo kyllä helpottaa omaa elämää aika huimasti!
PoistaKuopuksen päiväkodissa vasu-keskustelussa LTO aina kehui pojan leikkitaitoja ja kuinka hän osaa ottaa kaikenikäiset huomioon ja keksiä toisen lapsen ikään sopivia juttuja jos mukaan liittyy pienempiä. Tunnustin suoraan että mulla ei ole näiden taitojen kanssa mitään tekemistä :D - isosiskonsa on ollut veljen kova leikittäjä ihan veljen vauvaiästä saakka. Toki sisko on sitten jotain ehkä vanhemmiltaan oppinut (ja omasta päiväkodistaan toki) :)
VastaaPoistaMeillä on myös asuinalueella ja omassa taloyhtiössä paljon eri-ikäisiä lapsia jotka leikkivät melkein päivittäin yhdessä pihalla kun sää sallii. Kaikenlaiset kaveridraamat on käyty ihan "omalla porukalla" ja toivottavasti koulivat näitä sitten tulevaisuutta varten. Oon kyllä todella iloinen tästä meidän yhteisöstä ja lasten kavereista. Viimekin viikolla yhdet naapurin lapset, tultuaan kotiin viikon lomalta, tulivat saman tien soittamaan ovikelloa kun auto kurvasi pihaan :D
Tiedätkö kun itsekin miettii mikä oli omassa lapsuudessa parasta niin kyllä ne leikit pikkuveljen ja naapurin ipanoiden kanssa on ne onnen ja vapauden tiivistymät. Ja odotan vain milloin Skidi tajuaa nyhtää multa viikkorahan ihan varhaiskasvatustyöstä. O_o
Poista