Project mama esiteini-iässä

Blogini ensimmäinen postaus kirjoitettiin kesäkuussa 2007. Tiedättekö, mitä se tarkoittaa? Tällä hengentuotoksella on tänä vuonna kymmenvuotisjuhlat! Esiteinari!

Se on aika pitkä aika, vuosikymmen. Ja aika paljon enemmän kuin ikinä kuvittelin kirjoittavani.

Alussa en käyttänyt kappalejakoja, saati kuvittanut tekstejä. Otsikointini oli vähintäänkin erikoista. Kirjoitin ajatuksiani työkavereilleni, joilta olin blogin saanut äitiyslomalahjaksi. Sitten kolmiosaisen, vanhemmuustilitystä parhaimmillaan edustavan "Epämiellyttävä totuus"-sarjan jälkeen täällä alkoi pyöriä muutakin porukkaa.

Tälle kirosanojen höystämälle, äitiysjärkytykseen perustuvalle, sivuduunina hoidetulle marginaaliblogille on kertynyt tarkalleen ottaen 8073456 sivulatausta, julkaistuja postauksia on 1667. Täällä ei haistella vauvoja, surautella superfood-smoothieita, esitellä haalariuutuuksia eikä ommella kestovaippoja, vaan puidaan meidän semiomituisen perheemme arkea: miten tulla toimeen kun olemme maksimierilaisia luonteita, kuinka monta kertaa viikossa voi syöttää nirsoille kersoille einespinaattilettuja, mitä tapahtuu jos yliarvioi uhmaikäisen, miten käy jos ei saa ikinä nukkua ja miksi jojolaihduttaminen on valitsemani tie. Ja tietenkin se totuudenmukainen raskausviikkopostaus.

Ihan trendiaiheet.

Keväällä 2010 päätin perustaa blogille sivun Facebookiin. Siellä on postausten lisäksi lähinnä kersojen lasautuksia. Eilen tuolla sivulla meni rikki 9000 tykkääjän raja.

Instan käytön aloitin reilu pari vuotta sitten. Jo kolmosluokkalainen tietää, että käytän sitä väärin: kuvani eivät ole järin kauniita (aloitin rikkimenneestä ikkunasta), en esiinny niissä itse kuin poikkeustilanteissa ja kännykkäni kamera vastaa laadultaan siemenperunaa. Niin vain sielläkin on 2500 seuraajaa, joka on noin 2500 enemmän kuin odotin.

Jos olisin joku laifkoutsi, sanoisin, että ihmisen kannatta asettaa tavoitteita ja pyrkiä tarmokkaasti niitä kohti, korkeammalle ja kovempaa. Mutta koska olen minä, sanon, että helvettiin kaikki tavoitteet ja pyrkimiset. Aivan yhtä onnellinen voi olla ajelehtimalla. En jaksa stressata siitä, olenko etujunassa, jälkijunassa vai laiturilla. Ihassama, sanoisi esiteini. Ja sanonkin.

En ole koskaan listannut unelmiani (paitsi sen, että jossain vaiheessa lopetan tämän jatkuvan palelemisen ja asun jossain lämpimämmässä maassa), koska kivoja asioita tapahtuu ilmankin.

Kaikesta tästä sekoilusta ja epätäydellisyydestä on nimittäin seurannut uusia mahtavia ystäviä, kustannussopimuksia, luottamustehtävä ja jopa työpaikka, telkkarijakso ja radio-ohjelma. Otan myös hieman kunniaa siitä, että sanasta mutsi on nähdäkseni tullut ihan normikieltä!

Väheksyä ei sovi myöskään henkistä kehitystä. Paitsi että olen oppinut ilmaisemaan itseäni kirjoittamalla, kommenttilootan kautta olen tullut paljon paremmin tietoiseksi omasta kuplastani, jossa isät pitävät aina vanhempainvapaat ja lapsilla on äitinsä sukunimi. En tiedä, mistä muut näitä toisenlaisia tarinoita eteensä saavat. Kiitos, että osallistutte!

No mitä seuraavaksi? Mistäs sen tietää. Kirjoitan vielä tämän vuoden. Sitten luulen, että pitää tehdä jotain muuta.