Nyt puhuu espoolainen kummajainen

Törmään usein väitteeseen, jonka mukaan olen friikki vailla vertaa. Kaikkia Suomen ilmaston, yleisen konsensuksen ja elämän edellytyksiä uhmaava ihminen jostain joulupukin ja yksisarvisen välimaastosta. Espoolainen, jolla ei ole autoa.

Mielikuva tämän autokaupungin perheestä, jonka erilaisia moottoriajoneuvoja varten tarvitaan pientalon kellariin sadan neliön autotalli, liikenneympyrä ja eritasoliittymä, on vahva. Jopa niin vahva, että joudun usein korjaamaan että ei, laskuta ajokilometrejä, en tarvitse tietoja kadunvarsipysäköinnistä enkä tiedä, missä on lähin bensis.

Iik! Miten tässä on näin käynyt? Miten oikein selviän?! Olenko köyhä? Onko elinpiirini neliökilometriä pienempi?

Minulla on ajokortti, autokin oli monta vuotta. Luovuin oranssista corsastani parisuhteen myötä, sillä dinkuille riitti yksi meno(erä)peli. Yhteinen auto taas myytiin, kun Koti-insinöörille jäi omituisten sattumusten kautta firman leasing-auto. Sen jälkeen meillä ei ole ollut omistusautoa. Koti-insinööri ajelee autollaan bänditreeneihin ja keikoille.

Tärkein syy autottomuuteeni on se (... rumpujen pärinää... ), että en tarvitse sitä. Olen testannut tätä nyt puolitoista vuotta ja hyvin varma havainnostani. Olen juuri se ihminen, jonka ei tarvitse tukkia motaria ja viedä parkkipaikkoja niiltä, jotka niitä oikeasti tarvitsevat.

Asun juuri sellaisessa kohdassa tätä valtiota, jossa koulut ja päiväkodit ovat (yleensä) lähipalveluita, ruokakauppoja on kilsan säteellä kymmenisen kappaletta ja lasten harrastuksiin pääsee pyörällä. Jumppaan voin mennä vaikka kierimällä.

Olen hieman pönäkkä mutta terve ihminen, jolla on terveet jalat. Sähköpyörä kuljettaa noin 10 kuukautta vuodesta, vähän keleistä riippuen. Fillariin tulee kilometrejä vuodessa muutama tuhat. En siis tarvitse autoa kuin satunnaisesti - ja silloin valintani on taksi.

Myös duunipaikkani sijaitsee 10 kilsan päässä. Fillarilla tuon matkan taittaa alle puolessa tunnissa. Niinä päivinä, kun fillarointi ei ole mahdollista, voin käyttää julkisia. Busseja, junia, ratikoita, mitä näitä nyt on. Metroasemakin on puolen kilsan päässä ja luotan siihen, että putki saadaan valmiiksi ennen kuin pääsen eläkkeelle.

Toiseksi tärkein syy autottomuuten on se, että vihaan ajamista. En ottaisi autoa, vaikka valtio jakaisi niitä ilmaiseksi.

Olen paska kuski. Auton hallintalaitteiston käyttöliittymä on epäintuitiivinen, penkkejä ei ikinä saa säädettyä mukaviksi ja vain pakettiauton ohjaamosta näkee kunnolla. Vihaan pimeitä parkkihalleja ja olen huono hahmottamaan perhevolvon mittoja. Oletan myös, että minulla on jonkinlainen liikennelukihäiriö, koska liikennemerkit, nuolet ja viitat ovat lähinnä sekavia. Lisäksi koko ajan on tietöitä ja navigaattori jumissa.

Kolmanneksi tässä elämäntilanteessa muutenkin pursuilevalle to do -listalleni ei kertakaikkiaan mahdu vakuutuksia, katsastuksia, pyyhkijänsulkia, kesärenkaita, pissapojan täyttöä ja tankkausta. Ei ehdi, pysty eikä kykene.

Välttelen siis autoilua, koska en diggaa ahdistuksesta.

No mitäs sitten, jos kuitenkin tarvitsen autoa?

Bingo. On raivostuttavaa, että autottomien palvelut kehittyvät niin sairaan hitaasti - käytännön vaihtoehtoina on julkiset ja taksi. Mökille pääsy on ainoa selkeä matka, joka ei taitu toistaiseksi julkisilla, mutta eiköhän siihenkin voisi jonkun vuokrasuhteen kehittää. Minulla on myös paljon autoilevia lähisukulaisia, duunikavereita ja ystäviä, joiden kyytiin pääsee ja autoa voi lainata, jos pitää hakea puutarhakaupasta pihalaattoja. Säännöllisiä kuskaajia muistan viinipullolla.

Minulla olisikin paljon rahaa annettavana erilaisille kuskeille ja kyydeille, jos vain joku ne haluaisi. Auton hinnalla nimittäin istuu aika hitokseen taksissa.