Ala-asteen tyttöporukka oli kokoontumassa ja hän kysyi, haluaisinko tulla mukaan. Totta kai halusin!
Kun edellisestä tapaamisesta on vierähtänyt 30 vuotta, puhuttavaa riittää. Nykyisyyden päivittämisessä ja menneiden muistelussa vierähti tunti jos toinenkin. Samalla tuli tarkistettua omien muistikuvien luotettavuus. Se, mitä minä muistan, on vain yksi näkökulma.
Ystäväni oli kyllä käynyt mielessäni usein viimeisen parin vuoden aikana. Skidin välillä takkuinen koulutaival on palauttanut mieleeni valtavan määrän muistoja omilta ala-asteajoiltani. Erityisesti siitä, miten monimutkaisia lasten väliset sosiaaliset suhteet ovat, miten isoja asioita ne siinä elämäntilanteessa ovat ja miten paljon tukea niihin tarvitsee.
Aloitin peruskoulun aivan pystymetsästä, ilman päiväkotia ja eskaria. Olin aivan kuistilla. Kummajainen, joka ei tuntenut ketään ja joka vielä asui toisella paikkakunnalla, metsän keskellä. Leikkikavereinani oli ollut kuuden vuoden ajan lähinnä veljiä.
Kun vihdoin sain ikäistäni tyttöseuraa, olin haltioissani. Vietin ystäväni kanssa joka ikisen koulupäivän ensimmäisen viiden vuoden ajan. Tunnen hänen vanhempansakin kuin omani, koska käytännössä asuin heillä iltapäivät.
Tietysti kuplamme meni aikanaan rikki, ja se oli valtava kriisi silloin. Loppuviimeksi se vain enteili tulevaa: jouduimme yläasteella eri luokille, lähdimme eri lukioihin ja jatko-opintoihin. Yhteydet katkesivat hiljalleen. Kasvoimme eri suuntiin mutta kuitenkin niin, että päällimmäinen muisto ystävyydestämme on lämmin.
Juttutuokiosta tajusin, miten säännönmukaisesti korjaan äitinä omia lapsuuden traumojani.
Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne (mikä johtuu osittain sosiaalisen silmäni puutteesta) oli ja on minun taakkani. Nyt omien lasten kohdalla haluan, että asumme kahden minuutin päässä palveluista; että ipanat pääsevät harrastuksiin, synttäreille ja yökylään; että heidän ympärillään on ihmisiä. Ja että heillä olisi vanhemmat, joiden kaikki huomio ei mene lamasta ja avioerosta selvitymiseen. Samasta syystä friikahdin Skidin kouluarvonnasta.
Toiseksi tajusin, miten 80-luvun lapsuudesta puhutaan aina nostalgisen ihannoivaan sävyyn: oli C-kasetteja, lankapuhelimia ja kaikki perheet katsoivat lauantaina Kymppitonnia. Mutta arki oli kuitenkin karua. Lasten ongelmat olivat ihan samoja kuin koululaisilla nykyäänkin. Köyhyys, vanhempien alkoholinkäyttö, kiusaaminen.
Nykyään on kuitenkin paremmin. Lasten oikeuksien vahvistumisen lisäksi meidän sukupolvemme on petrannut vanhempina. Tabuja, kuten sukupuolirooleja, on onnistuttu rikkomaan, lasten kanssa vietetään enemmän aikaa ja keskustelua ja tietoa esimerkiksi kiusaamiseen puuttumisesta on paljon enemmän.
Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että nelikymppisenä on erinomainen hetki puntaroida kaikenlaista. Peruskoulun aikaisia ystävyyssuhteita ei kannata jättää käsittelemättä.
Aika hassua ja mahtavaa samanaikaisesti, että kirjoitit tästä.
VastaaPoistaItselläni on myös vanha ala-asteen aikainen ystävä, jonka kanssa olemme ehkä viimeiset 5 vuotta lähettäneet joulukortin, mutta nyt, ihan tämän parin viikon aikana, olleet enemmänkin yhteydessä ja ajatelleet, että treffaamme piakkoin.
Itsekin kävin läpi muistikuvia ja muistoja niiltä ajoilta.
Kun muistaa miten monet ystävät muuttavat työn/perheen/milloin minkin asian vuoksi, on jotenkin ylellistä havaita, että siitä huolimatta tietty yhteys voi säilyä. Erityisesti kun muuttomatkat eivät välttämättä nykyään ole vain "kerrostalosta rivariin"-tyyppistä vaan ehkä maasta toiseen.
Tosin myös sähköiset yhteydet ovat varmasti parantaneet yhteydenpitoa.
Jep, olen samaa mieltä, että näitä(kin) asioita on hyvä pohtia ja puntaroida omaa suhtautumistaan.
Lystiä uutta viikkoa!
-Vivi, verkkojavesilla.blogspot.fi-
Hauska kuulla! Ilman sähköisiä yhteydenpitovälineitä ei tätäkään olisi tapahtunut, mutta edelleen on hankalaa löytää sukunimensä vaihtaneita naisia.
PoistaTuo muistikuvien luotettavuus onkin mielenkiintoista. Jotenkin sitä rakentaa jonkinlaisen kuplakuvan itsestään ja saattaa unohtaa monta tärkeää ja hienoa asiaa. Kirjoitin jokin aika sitten just siitä http://muinainen.fi/wordpress/tapaa-teiniaikaiset-ystavasi/
VastaaPoistaNiin onkin mielenkiintoista! Se miten muut sinut näkeivät / näkevät on aina yhtä pysäyttävää, harvemmin se nimittäin osuu yksiin omien ajatusten kanssa.
PoistaMinusta on hienoa, että sinulla on noin hyviä muistoja ja kaveriporukka ala-asteelta. Omat muistikuvani 80-luvun ala-asteelta ovat himpun karumpia: (köyhän) yksinhuoltajaperheen lapsena olin väistämättä epäsuosittu, koska ei ollut varaa laskettelureissuihin ja leviksiin ja asuimme kerrostalossa. Minulla ei varsinaisesti ollut kuin yksi kaveri, joka hänkin osoittautui myöhemmin takanapäin haukkujaksi. Huonot kaverikokemukset näkyvät siinä, ettei minulla edelleenkään ole (omasta valinnastani) läheisiä ystäviä, joiden kanssa jakaisin henkilökohtaisimmat asiat. Tuohon aikaan kulisseja pidettiin pystyssä yhdessä jos toisessa perheessä, mutta yhtä kaikki yksinhuoltajuus oli kauhea leima. En ole pitänyt juurikaan yhteyttä ala-astekavereihini, osallistuin silti luokkakokoukseen. Ihan mukava oli tavata ja ennen kaikkea havaita, että ne v-mäisimmätkin tyypit olivat "kasvaneet aikuisiksi". Silti en tunne mitään tarvetta tavata tai pitää yhteyttä. Olen onnellinen, että kukaan ei määritä minua enää perhetaustani perusteella.
VastaaPoistaKoin noita negatiivisia fiiliksiä enemmän yläasteella, jolloin olin toimeentulonsa kanssa lamavuosina rimpuilevan yksinhuoltajan lapsi ja ainoa jolla oli kirpparivaatteet. Mutta onnekseni en ollut mitenkään kauhean herkkä lapsi, se sosiaalisen silmän puute jeesaa myös siinä että kuuntelee paskapuheitakin valikoidusti. Niihin aikuiseksi kasvaneisiin kusipäihin on muuten hyvin vaikea muodostaa normaalia suhdetta myöhemmin!
PoistaMä oon niin samaa mieltä, että nykyään on paremmin mitä lastenkasvatukseen tulee. Odotan kyllä innolla millaiseksi Suomi muuttuukaan, kun nämä nykyiset alle 10-vuotiaat pääsevät määrittelemään sitä suuntaa. Mä en kyllä varmaan menisi jos luokkakokous ala-asteen luokkamme kesken tulisi. Useamman kanssa olen jossain määrin yhteydessä (he ovat niitä jotka suuntasivat lopulta samaan lukioonkin), mutta musta tuntuu, että luokkakokous olisi joku omituinen tilaisuus, jossa oletusarvoisesti kaikki olettavat muiden olevan sellaisia kuin oltiin joskus melkein 30 vuotta sitten ja sulle tarjoiltaisiin taas sitä samaa lokeroa, jossa silloin muinoin olit. Ei kyl kiinnostele.
VastaaPoistaMä odotan myös! Varmasti näillekin omat kompleksinsa tulee, mutta eipähän ole enää väkivalta sallittua ja joku on joskus päässyt syliinkin. :)
PoistaEi tää ollut luokkakokous (en ole osallistunut), mutta musta on jotenkin vapauttavaa näyttää että tällainen musta tuli ja ne lokerot voitte työntää ihan mihin haluatte. :)
On harmillista kuulla miten monella on huonoja muistoja peruskoulusta. Itse kävin ala- ja yläasteen 1990-1999, ja voi olla että aika kultaa muistot mutta noilta ajoilta juurikaan mitään huonoa mieleen tule. Yläasteen lopussa oli ehkä vähän sitä "suositut vs epäsuositut" lokerointia, mutta johtuneeko sitten siitä että oma murrosikä koitti vasta lukion alussa vai siitä että aina oli kavereita - minulle kouluaika oli aika kivaa. Tunnistan kyllä että joitakin tyyppejä koulussa kiusattiinkin, mutta ei omassa lähimmässä "piirissä". Olimme aika hajuttomia ja mauttomia, kilttejä tavallisia tyttöjä tavallisista perheistä, jotka eivät sitten kai edes ärsyttäneet ketään.
VastaaPoistaTällä taustalla olin joku vuosi sitten jopa järjestämässä yläasteen luokkakokousta :)
Vähän liikutuin. Kiitti, dude, erinomaisesta pohdinnasta! Ihan samanlaisia juttua nääs pohtinut omien lasten kohdalla - tiedostin tämän tekstisi kautta. Yours truly samalla lailla pystymetsästä pöndeltä koulutielle reväisty, ja väittäisin, että se näkyy vielä tänäkin päivänä tietynlaisena, köh, kanttisuutena :-D Olen myös halunnut, että lapset oppivat sosiaalisia koodeja pienestä pitäen mm. päiväkodissa, ja että pyörivät omilla kulmilla (pikkukaupunki) naapuruston vertaisryhmän kanssa. Käyvät lähikoulua samasta syystä - painotusten sijaan arvostan sosiaalista ympäristöä juurikin oman kokemukseni kautta.
VastaaPoistaAina sä onnistut kirjoittaan just mulle ajankohtaisista aiheista :-o :-D Juurikin pohdittiin että varmaan ikä tekee sen että yhtäkkiä viimeisen vuoden sisällä useampikin vanha koulukaveri on yllättäen ottanut yhteyttä ja itsekin on aktivoitunut sillä saralla. Kääk. 36 ja aletaan kavereiden kanssa järjestelemään vanhojen muistelu -sessioita. Mutta siis saman olen todennut, muistot on jokaisella erilaiset vaikka on ihan symbioosissa kasvettu yhdessä ystävien kanssa.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKiitti hyvästä kirjoituksesta. Olen itse ns. kotona hoidettu lapsi ja odotin innolla kouluun pääsyä. Sosiaaliset piirit oli kuitenkin vahvasti muodostettu jo päiväkotiaikoina ja niihin oli vaikea päästä mukaan. Kaikilla oli jo "bestikset" valmiina. Tietty ulkopuolisuuden tunne seurasi pitkään. Olen itse halunnut varmistaa, että omat lapset saavat ikäistään leikkiseuraa ennen kouluikää. Onneksi siihen meillä on Suomessa on loistava systeeemi, päivähoitojärjestelmä.
VastaaPoistaOlihan se minunkin muistikuvieni mukaan iso uutinen, jos jonkun vanhemmat erosivat, mutten kyllä muista, että ketään olisi meillä (Stadissa) päin lokeroitu tai kohdeltu eri tavalla vanhempien lukumäärän tai asuinpaikan mukaan.
VastaaPoistaUlkopuolisuuden tunne sen sijaan vaikuttaa jotenkin universaalilta. Itsellänikin on aina ollut se. Tiedä sitten miksi...
Lasteni sosiaalisia suhteita yritän minäkin tukea ja vaalia, enkä millään onnistu ymmärtämään niitä vanhempia, jotka ehdoin tahdoin nakkaavat ekaluokkalaisensa muuhun kuin lähikouluun ja eroon eskariystävistä. Kulje siinä sitten koulumatkoja kaverin kanssa!
VastaaPoistaMiten koskettava kirjoitus, kiitos siitä ! Olen niin paljon pohtinut omaa yksinäisyyttäni viime aikoina ja miten päästä siitä eroon. Pitäisi olla jotain aikuisten ystäväkerhoja. Tästä johtuen en tiedä haluanko toista lasta, sillä sekin on aika yksinäistä kaksin vauvan kanssa. Onneksi tämä esikoiseni on sosiaalista sorttia. Aion vaalia hänen ystävyyssuhteita.
VastaaPoistaKouluasioista tuli mieleen - olet varmasti valtuutettuna seurannut skidin tulevan koulun sisäilmaongelmaselkkausta. Mitkä fiilikset? Uskallatko päästää skidin homekouluun?
VastaaPoista