Olimme jo kolmatta kertaa samassa paikassa Kanarialla, joten askelmerkit olivat selvillä. Se kuitenkin pääsi yllättämään, että lapsiperhematkailu oli muuttunut taas asteen verran helpommaksi.
 |
| Pimientos de Padron. Voisiko näitä kasvattaa itse? |
Kuuden tunnin lento oli naurettavan helppo nakki (ja ilman tablettia, joka on ollut rikki jo puoli vuotta).
Ipanoiden altaassa viettämä aika moninkertaistui - eikä vieressä tarvinnut seistä hengenpelastajana.
Pieninkin jaksoi kävellä rinneretkellä ihan itse.
Ravintolassa syöminen oli yhtä helppoa kuin kotona.
 |
| "Onko tuo oikeasti situuna?" |
Tästä kaikesta vapaa-ajasta seurasi se, että luin kolme ja puoli kirjaa.
Vaikka tämä ei minun kirjoissani ole mitään oikeaa matkustelua verrattuna Lontoon vuoteeni, Sao Paulo - Rio de Janeiro -bussireissuun ja Kaakkois-Aasian seikkailuihini, tälläkin reissulla tuli huomattua, että matkailu avartaa, jopa tällainen allasloma. Aina oppii jotain uutta. (Enkä tarkoita nyt sitä kun Snadi päätti hypätä aikuisten altaaseen ilman kellukkeita, mutta pysyikin kaikkien hämmästykseksi pinnalla.)
Tutuista ja turvallisista ympyröistä poistuminen laittaa lasten kovalevyt raksuttamaan, mistä taas seuraa hirveän hyviä filosofisia keskusteluja. Ja lomalla on aikaa jutella.
Lasten mielestä poikkeuksellista on se, että kaikki ovat niin ystävällisiä. Kun ihmisille hymyilee, he hymyilevät takaisin, sanovatkin jotain. Tarjoilijasedät pelleilevät, hokevat guapaa ja silittävät aina ohi kävellessään.
Jäin itsekin miettimään, mikä on kulttuuria ja mikä palvelukulttuuria?
Lapsiin suhtaudutaan luonnollisena osana yhteiskuntaa, mutta toisaalta turismista elävien lomasaarten palvelukulttuuri on suunniteltu viihdyttämään meitä. Hotellit, rantatuolit, jätskibaarit. Täällä ei rakenneta laivoja, täällä pidetään uima-allas lämpimänä.
 |
| Ipanat muistivat jo edellisiltä reissuilta että vettä ei saa tuhlata, täällä on siitä ihan oikea pula. |
Toinen lapsia hämmästyttänyt juttu olivat erilaiset taiteilijat, joita ei koulumatkalla näy. Törmäsimme kolmeen eri performanssiin. Yhdet olivat rakentaneet rannalle hiekasta hienon tulivuorisaaren, toinen soitti jonkinlaista miniavaruusaluksen näköistä kattilaa ja kolmas esitti patsasta. Annoimme kaikille kolikoita, palkkaa hyvästä esityksestä.
En osannut tyhjentävästi vastata siihen, miksi katutaiteeseen ei Suomessa spontaanisti juuri törmää (ehkä Helsingin Kalliota lukuunottamatta), vaikka siitä nykyään puhutaankin jo enemmän. Ehkä me edelleen miellämme kadut muuhun kuin taidekäyttöön ja vietämme ulkona liian vähän aikaa ilmaston takia. Tai ehkä emme kehtaa? Ero kerjäämiseen ei ole vielä kyllin selkeä.
Loman loppumisesta käytiin myös hyvä keskustelu.
Miksi emme voi olla täällä aina? Voisimme, ehkä, mutta ei se olisi lomaa vaan arkea. Loman ja arjen vuorottelu on tärkeää juuri kontrastin takia. Syntymäpäiväkin on erityinen, koska se on vain kerran vuodessa. Siksi lomankin pitää loppua.
Poistumme maasta jatkossakin lapsiperheenä. Periaatteessa voisi miettiä jo pitempääkin matkaa, mutta ehkä ei tarvitse. Näköjään ihan rantalomallakin pääsee hyvien kysymysten äärelle.
Ohoh miten pitkä rimppakinttu Snadista on tullut!
VastaaPoistaToi kuva vähän hämää, on niillä nyt 20 senttiä pituuseroa kuitenkin. :D Mutta kaikki housut on jääneet kyllä pieniksi.
PoistaItse tykkään aina pohdiskella matkoilla erilaisia kulttuureja ja tapoja ja näitä "mukavia paikallisia" olen viime vuosina tarkkaillut erityisesti Kreikassa, josta miehen perhe on kotoisin. Siellä siis vallitsee tosiaan päällisin puolin täysin erilainen suhtautuminen lapsiin, kuin esim. Suomessa ja luulen, että vähän samansuuntaista on vaikka just Espanjassa. Kaikki kohtaamani (myös turismin ulkopuolella elävät) kreikkalaiset rakastavat lapsia - heitä paijaillaan, silitellään ja kutsutaan hellittelynimillä, myös siis perheen ulkopuolisia lapsia. Jopa siinä määrin että suomalaiseen kulttuuriin tottunut lapsemme on tästä aina todella hämillään (ja pelkää myös välillä, raukka). Tosin, niin on äidillekin edelleen vaikea tottua tällaiseen. En niinkään puhuisi ehkä lapsikeskeisestä kulttuurista, vaan perhe-/koskettelukeskeisestä kulttuurista :D Eli halailu ja ulkonäön kommentointi kuuluu kaikenikäisille.
VastaaPoistaMitä vielä tulee tuohon lapsikeskeisyyteen, niin vaikka aluksi vaikutti siltä, että kreikkalaiset suhtautuvat lapsiin välittömämmin ja empaattisemmin, kuin esim. suomalaiset sukulaisemme, niin nyt lapsen kasvettua eroja alkaa näkyä myös toiseen suuntaan. Suomalaisista isovanhemmista ja sukulaisista osa tykkää puuhastella lapsemme kanssa mielellään, mutta kreikkalaiset tuntuvat "kyllästyvän" heti jälleennäkemishalailujen jälkeen. Lapset ovat siis selkeästi oma joukkonsa, eikä aikuiset ehkä ole samalla tavalla tottuneet lasten kanssa touhuamiseen kuin täällä. Ja sillä tavalla Kreikkaa ei voi luonnehtia kovin lapsikeskeiseksi kulttuuriksi, että lasten etu ei todellakaan ole ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä. Lapset toki otetaan mukaan joka paikkaan, rannalle & ravintolaan, mutta pääasiassa mennään aikuisten ehdoilla, ja lapset saavat viihdyttää itseään. Tämä on ollut meillä hieman ongelmana sukulaismatkoilla, kun ilalliselle lähdetään 22-23 aikaan illalla, eikä kellään tunnu tulevan edes mieleen, että ajankohta ei ehkä ole mitä parhain pikkulapsiperheelle. Väsyneitä lapsia sitten palkitaan karkeilla ja muilla herkuilla, että pysyvät menossa mukana. Hieman sekava sepustus, mutta nämä kulttuurierot on kyllä loputtoman mielenkiintoisia! :)
Hyvä analyysi! Ja olen samaa mieltä, että kiinnostavaa tämä havainnointi on. Meillä molemmat kersat tykkäävät kovasti siitä, että heille vilkutellaan ja poskea taputetaan - olen itse alkanut jo vuosia sitten aina hymyillä lapsille jos he minua sattuvat katsomaan ihan vain siksi että haluan osoittaa että minä näen heidät. Reaktiot vaihtelevat järkytyksestä kikatteluun. :D
PoistaOnhan Suomessa katutaiteilija! :D Se supermies joka roikkuu päivät pitkät kahden puun välillä köydellä, siinä Forumin ja Lasipalatsin välissä :D
VastaaPoista