Lasten myötä joutuu kohtaamaan kaikenlaisia oman lapsuutensa kokemuksia, myös talviurheilun saralla. Toiset tykkää, toiset ei. Kuumalla mehulla poishuuhdottu hiihtokilpailujen verenmaku lienee kitkerä sukupolvikokemus.
Onhan tässä toki oma hommansa. Kahden lapsen välineet ovat käytettynäkin kalliit ja monot täytyy uusia melkein joka vuosi, vaikka parina viime talvena hiihtopäiviä on ollut etelässä yksi. Kamojen ronttaaminen kouluun täyden repun kanssa on raskasta. Perheen yhteiseksi harrastukseksi tästä ei ole moneen vuoteen, sen verran hidasta kehitys on.
Miksi siis vaivautua?
Hiihto ja luistelu ovat niin itsestäänselvä osa suomalaiskansallista kulttuuriperintöä, että harva kyseenalaistaa opetuksen tarpeen. Vaikka asumme pohjoisessa, ei hiihtäminen (sen enempää kuin luisteleminenkaan) ole nykyään mikään välttämätön taito, mutta tavallaan se kuuluu yleissivistykseen siinä missä koripallokin.
Minut peruskoulu opetti lähinnä vihaamaan hiihtoa. Susihuonoilla välineillä kerran talvessa läpisudittu hiihtokilpailu, johon meitä ei tietenkään valmennettu millään tavalla, oli mielestäni silkkaa kidutusta.
Löysin hiihdon uudelleen parikymppisenä monen vuoden ehdottomuuden jälkeen. Muutin lähelle merenrantaa ja silloinen poikaystävät usutti jäälle hiihtämään. Tasaisella hangella, auringonpaisteessa ja ilman kiirettä oli oikein mukavaa sivakoida. Syke nousi, mutta niveliin ei sattunut. Treeni otti koko kroppaan, mutta vauhdin sai määrätä itse. Taukojakin sai pitää. Mikäs siinä istuskellessa kaakaon ja voileipien kanssa.
Aloin lämmetä lajille ja ostin ensimmäisen suksuparini. Sen jälkeen kilometrejä on kertynyt tasaiseen tahtiin. Nykyään hiihto on ainoa postiivinen asia, jonka talvesta löydän.
Ei ongelma ollut hiihto, vaan se hiihtämisen tarjoiluehdotus, jossa nautinto ja mukavuus eivät olleet missään roolissa.
Tätä yritän myös omallekin jälkikasvulle saada läpi: ulkoilun ja liikkumisen pitäisi olla kivaa ja rentoa. Kaikki kompuroivat ladulla alkuun ja oppimiseen menee aikaa.
Ja sitten pitää vain hyväksyä se, että jotkut haluavat mieluummin piirrellä sauvalla kukkia lumeen. Ja se, että kun kysyy kumpi on kivempaa hiihtäminen vai luistelu, vastaus on "pulkkailu".
Ps. Jos hiihto ei maistu, tsekkaa nämä:
1. Ovatko sukset ajan tasalla? Jos vanhat hikilaudat ovat ajalta, jolloin olit 20 kiloa kevyempi, pohjat ovat täynnä naarmuja ja kyljissä on murtumajälkiä, kannattaa setti päivittää uuteen. Sukset valitaan painon ja potkun mukaan, joten osta ne ammattilaiselta, joka mittaa pitoalueen.
2. Panosta sopiviin monoihin. Monon pitää tuntua siltä kuin jalassa ei olisi mitään, yleensä puoli numeroa isompi koko jeesaa. Ja huom kaikki räpyläjalat: löysin täydelliset monot Salomonin leveän lestin malleista.
3. Voitele: suksesta riippuen tarvitset pitoa ja luistoa. Huonon luiston kanssa voi jotenkin elää, mutta lipsuminen pilaa kaiken.
4. Tekniikka kunnossa? Hiihtokoulu ei ole huono ajatus jos suksi ei luista. Suomen latu auttaa alkuun.
Meidän 4v totesi, että "kyllä tämä aina jalkapallon voittaa" ja se on positiivisin asia, mitä tämä lapsi on mistään liikunnasta koskaan sanonut :D
VastaaPoistaHaha! Inhoaako se joukkuelajeja?
PoistaHyi että se mehu oli kamalaa. Samalla tavoin kanssasi yritän tehdä perusjutuista kivoja, itseänikin haastaen, joskin välillä se teettää työtä. Hiihto, luistelu, pyöräily ja uinti on tosi hyviä harjoitteita kropalle, esim tasapainon suhteen, joten vaikkei enää hiihdetä repaleisissa housuissa kouluun (ylämäki mennessä ja tullessa) on niillä hyvä tarkoitus ihan perusoppimielessä :)!
VastaaPoistaJep, mehu oli laihaa ja tulikuumaa, hampaisiin tarttuvaa!
PoistaMä maailman surkein opettaja ja joudun ihan meditoimaan itseni kärsivälliseksi ennen kuin lähden ipanoiden kanssa ladulle. O_o
Mä kokeilin Lapissa karvapohkasuksia. Ihan täydelliset. Ei tarvii tietää mistään voiteista mitään vaan ne toimii sellaisenaan joka säällä. Ja tärkeenä ominaisuutena ihana pito alamäessä, tämmöinen ahkera nynnyhiihtäjä kun oon :)
VastaaPoistaMä vihasin muksuna hiihtämistä koulussa. Kamojen roudaus, en osannut, olin aina vika ja jouduin seisoon siellä ladun vieressä venaamassa et kaikki nopeemmat pääsi ohi. Perkele. Nykyään nautin hiihtämisestä, talven lempijuttu. Sen takia jaksan jopa matkustaa yöjunassa sylivauvan kanssa ja maksaa itseni kipeeksi Lapin mökkivuokrista. Murtsikka vaan on niin siistiä! Onneksi aloitin lajin uudestaan nyt yli kolmekymppisenä :) eli ymmärrän ton sun haksahtamisen täysin. Hyvä!
MÄ SAIN SELLAISET PITOPOHJAT SYNTTÄRILAHJAKSI! Jahuu! Ja hitto, nyt toivon pakkasia, voitko kuvitella. Tai sitten täytyy heittää joku viikonloppukeikka lumirajalle. Suih suih.
PoistaTäälä yksi jolle pikkulapsena hiihtäminen oli sitä talven lempipuuhaa. Heti kun latukone kävi ladun tekemässä kotipellon reunaan olin jo nykimässä vanhempia hihasta ja vaatimassa hiihtoretkelle pääsyä. Sillon homma oli kivaa, äiti anto neuvoja pystyssä pysymiseen ja se tahti sai olla se ikioma. Pienenä ekaluokkalaisenakin opettajat patisti hiihtämään yläastelaisten perässä kun vauhtia ja intoa riitti muiden ikätovereiden rataa pidemmälle. Toki ei se kamojen roudaaminen ikinä kivaa ollut, mutta se ladulle pääsy korvas vaivan.
VastaaPoistaYläasteella liikunnanopettajat onnistuivat viemään innon siitäkin hommasta. Nimenomaan sitä ajatellen, ettei oppilaiden tarvitsisi roudata omia hiihtokamoja mukanaan koululla oli oma suksivarasto jonka varustus oli päällisin puolin ihan kelvonoloista. Ongelmana vain on, jos pistät 30 samanikäistä ja liki saman kengännumeron omaavaa tyttöä siihen yhteen varastoon, ei sopivia välineitä vain riitä kaikille. Suksivoiteetkin olivat yleensä joko loppu tai hukassa. Vääränkokoiset monot ja voitelemattomat sukset yhdistettynä räntäsateeseen (koska säästä viis, hiihtämään on mentävä koska viime viikolla luisteltiin) saa innokkaammankin hiihtäjän lannistumaan.
Ja tosiaan kun välineet sai koululta, eivät opettajat huomanneet aina ilmoittaa ajoissa hiihtotunnista, niin aina ei tarjoutunut edes mahdollisuutta tuoda omia sopivia välineitä..