Hyvästi, salmiakkiufot

Tiedättekö, tämä karkkihiiri on ollut ilman päihteitään kohta kuukauden päivät.

Seuraavaksi jäävät ehkä jälkkärit.
Mutta se kuulostaa niin pahalta näin ääneen sanottuna, että sen aika ei ole ihan vielä.

Kun aloitin syyskuussa uuden elämäni, en rehellisesti sanottuna ollut ihan varma, pystynkö. Koska en varsinaisesti halunnut. Erään lievän leffakarkkiällötyksen jälkiseurauksena tuli kuitenkin tarve päästä pantteripussin herraksi. Ja koska olen ailahtelevainen luonne, päätin että carpe diem. Hetki on nyt.

Monet kysyivät, miksi aloitin juuri karkittoman elämän - eikö kokonaan herkuton olisi ollut parempi? Tämä oli syvästi harkittu päätös, johon vei neljä syytä.

1. Irtokarkeissa ei ole mitään, ei yhtään mitään nimeksikään hyödyllistä. Teollisen värikkäissä palleroissa ei ole muuta kuin glukoosi-fruktoosisiirappia, väri-, maku- ja koostumusaineita erilaisista labrassa duunatuista lähteistä. En ole vegaani, mutta elimistöni ei tarvitse majavan anaalirauhasista saatavaa vaniljaa tai kirvasta prässättyä punaista. Ja hitto vie, pussin ilmastovaikutukset ovat samaa luokkaa kuin lihalla. Voin oikeasti olla ilman.

2. Karkit olivat ovat minulle se mieleisin sokerimuoto. Kaikkia muita sokerimuotoja pystyn kohtuullisen helposti vastustamaan: kekseistä en ole koskaan välittänyt, leivonnaiset ovat ihan ok silloin tällöin, mutta koska en itse leivo enkä kovin usein käy kahviloissa, en juurikaan ehdi upottaa itseeni kakkua ja pullaa. Suklaata, jäätelöä tai sokerilimuja taas en hirveästi himoitse, joten niistä on kohtuullisen helppo kieltäytyä. Mutta aijai, kun se kello kahden uuvahdus toimistossa iskee, miten ihanaa olisikaan lampsia kahvioon hakemaan rapiseva pussillinen aivokemiallista onnea.

3. Oli pakko aloittaa yhdestä osatekijästä. Sokerin hylkääminen laakista kokonaan olisi ollut liian radikaalia. Jolloin siitä olisi tullut myös raskasta.

4. Hampaat. Kertaalleen juurihoidettu poskihampaani ei ole edelleenkään kondiksessa ja se ärsyyntyy nimenomaan sokerista. Ja jotta olisin yhtään linjakas itseni kanssa on myönnettävä että ihan kaikenikäisten ihmisten hampaat menevät karkista pilalle, ei ainoastaan lasten.

Vaikka karkiton elämä on tähän asti sujunut vakaasti ja rauhanomaisesti, balanssin löytäminen vie aikansa. Sokerihimon kompensointia pitää opetella. Kun himo iskee, saan paikattua himon jogurtilla, pähkinöillä tai palalla suklaata. Ongelma on siinä, että korvikkeet ovat usein paljon kaloripitoisempia kuin kourallinen sirkusaakkosia. En ole laihtunut.

Olen kuitenkin havainnut saman kuin aikaisemman sokerilakkoni aikana: alan hiljalleen tottua vähempään. Ja päiviä, jolloin olen valmis syömään apiloita tienposkesta, koska ne saattavat sisältää vähän mettä, ei ole enää 7/7. Ehkä himo vähän laantuu jossain vaiheessa. Sain eilen jopa sanottua ei pätkisjäätelölle. Aika hyvin.

Markkinoille tarvittaisiin kyllä joku sokerihiiren nikotiinilaastari. Salmiakkiufoa suoraan olkavarteen. Aaah.