Hitaasti laulaen

Kuopus haluaa, että illan viimeinen ohjelmanumero on unilaulu. Kun hampaat on pesty ja iltasatu luettu, sammutetaan valot ja laitetaan pää tyynyyn. Lauluksi toivotaan yleensä jotain vähintään viisisäkeistöistä balladia.

Yleensä tässä vaiheessa olen jo vähän kypsä koko nukutusrituaaliin - olkoonkin että se on meidän perheessä ollut pitkään lastenhoidollisesti se helpoin osuus. Pesukoneen tyhjennys ja kirjoitushommat painavat päälle, polvet puutuvat kyykkimisestä. Eräänä iltana yritin lyhentää biisiä skippaamalla yhden säkeistön, mutta palaute tuli välittömästi. Äiti, se ei mene noin.

Ei menekään. Pistos. Olen aina ollut sitä mieltä, että on ihan sama, oletko alatiesynnyttänyt lääkkeettömästi, täysimettänyt ja luomuruokkinut. Taiteellisesta vaikutelmasta kersoilta ei saa pisteitä. Vain läsnäololla on merkitystä. Ja siinä ei ole vaihtoehtoina kuin on ja off.

Jos olen linjakas itseni kanssa, ei ole liikaa pyydetty, että laulan kerran päivässä yhden laulun ihan kokonaan, normaalissa tempossa. Aikaa jää ihan hyvin vielä toivottaa rauhassa hyvät yöt. Siniseen uneen ei mene edes viittä minuuttia.

Joku ehkä sanoisi, että ei ole olemassa liian pitkää kirjaa tai laulua, on vain liian paljon kaikkea muuta.

Mutta ei ole mitään väärää siinä kaikessa muussakaan. Ei vanhemmuus tarkoita sitä, että pitää unohtaa kaikki muu kiinnostava. Katkeraksihan siitä tulee - ja se on paljon ikävämpi tunne kun kiireisyys. Pitäisi vain lopettaa kaikkien asioiden tekeminen yhtäaikaa. Olen äitinä ihan ookoo mutta carpe diem -ihmisenä keskeneräinen.

Äitienpäivän mietteet ovat joka vuosi vähän erilaiset. Lapset kasvavat. Äidit kasvavat.

Onhan tässä vielä taaperrettavaa, mutta enää tämä juhla ei nolota. Hitaasti laulamaan opetellen.