Täällä kantoreppu, kuuntelen

Pääsin reissussa kokeilemaan ensimmäistä kertaa kantoreppua. En ole sattuneesta syystä tuntenut kiinnostusta kantamista kohtaan, mutta heräsin tähän tarpeeseen uudestaan, kun halusin päästä eroon lentomatkalla rattaiden pakkaamisesta, roudaamisesta ja odottelusta jollain erikoispakaasien tiskillä hallissä öö.

Kantoreppuselfie! (Ja naama mallia meikitön ja valkoinen)

Sain ystävältä lainaan Tulan taaperolle mitoitetun repun. Tällä viikon mittaisella, mutta jokapäiväisellä käyttökokemuksella voin todeta, että kapinehan on aivan loistava lisä perheen logistiikkaratkaisuihin. Matkakäytössä se oli aivan ässä.

Kevyttä reppua oli helppo pitää kassissa mukana väsähtämisten varalta. Noin 15-kiloista ipanaa (20 kiloa taisi olla yläraja) jaksoi helposti kantaa puolisen tuntia. Koti-insinööri osoitti olevansa aito sherpa ja patikoi jopa vuoren rinnettä ylös lapsi repussa.

Tämän lisäksi repusta löytyi yksi erityisen hyvä ominaisuus.

Ei, en puhu kaupunkitilasta, kapeista poluista, kantamisen luonnollisuudesta tai lonkkien asennosta.

Meillä oli lainassa Tulan taaperoille tarkoitettu reppu.
Vertailua en osaa tehdä, koska en ole muita reppuja kokeillut.

Tarkoitan puheyhteyttä. Voi olla, että minulla huono kuulo tai lapset ovat puheääneltään hiljaisia, mutta nähdäkseni repun etu on kommunikaation helppoudessa.

Kersojen kanssa on yleensä kiva jutella maailman asioista ja kävellessä tähän tarjoutuu molemmille osapuolille sopiva tilaisuus. Jos rattaissa istuvan lapsen kanssa haluaa vaihtaa ajatuksia, täytyy - varsinkin kaupungissa - kulkea rattaiden vierellä yhdellä kädellä työntäen tai pysähtyä varta vasten juttelemaan. Vaihtoehtoisesti tyypin pitää kääntyillä saadakseen asiansa tärykalvoilleni, mikä on turvavyöikäselle hankalaa.

Repusta käsin keskustelu käy luontevasti lähietäisyydeltä, normaalilla puhevolyymilla.

Kommunikaatio on sujuvampaa myös synkronoidun maailmankuvan ansiosta: Snadi ylettyi katselemaan maailmaa olkapääni yli. Hän näki, mitä minäkin näin, kääntyi, kun minä käännyin ja huomasi heti, mitä osoitin. Bongasimme tähtiä, lintuja, koiria ja koirankakkoja yhteisvoimin ja kuuntelin taukoamatonta höpötystä Kanavian saavten upeudesta.

No, tietysti myös mahdollinen palkeet auki karjuminenkin osuisi suoraan kuuloluihin, mutta sitä ei repussa kertaakaan tapahtunut. Väsyn iskiessä vanhemman hupusta sai muovattua hyvän tyynyn ja silmät laitettua kiinni. Kantorepussa oli tylsää vain silloin kun pikkareissa oli kilo hiekkaa.

Kokeilkaa tekin reppuradiota. Ohjelman taso vaihtelee, mutta ei petä.