Ajatuksia hyppytornin juurelta

Olin eilen ulkoaltaalla vanhemmuuden ytimessä. Skidi halusi hypätä kolmosesta. En kannustanut, todellakaan. En ole itse kokenut mitään vetoa hyppiä uima-altaaseen yli 30 cm korkeudelta, mutta ipana vaikutti päättäväiseltä ja suoritti sovitut kymmenen treenihyppyä matalammalta.

Se kiipesi määrätietoisesti torniin, mutta reunalla iski epäröinti. Se katsoi ensin tyttökaveriaan ja sitten minua. Nyökkäsin. Sitten se otti nenästä kiinni ja hyppäsi. Molskis.

Hieno hyppy. Ja riemu: "Äiti, NÄITKÖ???? Minä keräsin rohkeuteni!"

Näinhän minä. Veden läiskähdellessä tasaiseen tahtiin pohdin kaikenlaista rohkeuteen liittyvää.

Minäkin olin kerännyt rohkeuteni ja päästänyt sen hyppäämään. Pitääkö ipanaa opettaa pelkäämään mahaplätsiä vain siksi, että minä pelkään? Pitäisikö mieluummin opettaa välttämään mahaplätsi? Tai että mahaplätsin jälkeen iho menee aivan punaiseksi, mutta kyllä se siitä. Että yritä vaan, koska se onnistumisen aiheuttama euforia on sanoinkuvaamaton.

Lapsista onneksi tulee sellaisia ihmisiä kuin tulee, persoonan, kasvatuksen ja ympäristön yhteisvaikutuksena. Äiti, uimataito, tyttökaveri, oma tahto - kaikkia tarvitaan. Voin yrittää opettaa impulsiivista harkitsemaan ja arkaa rohkaisemaan mielensä, mutta valinnan on oltava oma. Milloin uskaltaa hypätä korkealta, maistaa uutta ruokaa tai kieltäytyä tekemästä niinkuin äiti sanoo.

Hyppyjä kolmosesta tulee matkan varrella itse kullekin. Minun osani on odottaa altaan reunalla kusi sukassa, saanko käydä sukeltamassa pohjasta mahaplätsillä veteen laskeutuneen kersan.

Joskus pitää pistää silmät kiinni ja joskus tulee mahaplätsi. Mutta toisaalta saa kiljua riemustakin. Korkeita hyppytorneja sulle, Skidi.