Olin lastenpsykiatri Janna Rantalan kanssa vieraana Maria Jungnerin ohjelmassa Puheella. Ohjelmassa käsiteltiin perheeksi muuttumista.
Aloin viihtyä äitinä, kun esikoinen täytti kaksi vuotta. Kolmevuotiaan kanssa oli jo suorastaan kivaa, kun elämä oli asettunut aloilleen. Päivähoitorutiinit, kotityöt, lomat ja ruokailut oli asennettu selkäytimeen. Parisuhteen jämätkin olivat osoittautuneet vielä käyttökelpoisiksi. Vaikka kuopus ei tuonutkaan samanlaista kaaosta tullessaan, huomaan olevani erittäin tyytyväinen siihen, että hän lähestyy kolmen vuoden merkkipaalua, joka tuo mukanaan roiman annoksen ihmisyyttä. Fiilis lapsiperhe-elämästä on optimistinen.
Tajusin ohjelman jälkeen, että lapsiperheeksi muuttumisesta puhutaan aika vähän. Muutos kuitataan sillä luonnollisuudella, vaistoilla, hormoneilla ja ties millä (ja naisen vastuullahan se tietenkin on). Muutosvastarintaa tai työkaluja muutoksen johtamiseen ei käsitellä juuri lainkaan. On olemassa vain normaaleja perheitä ja ongelmaperheitä. Aika moni putoaa johonkin välimaastoon.
Janna heittikin ilmoille kiinnostavan ajatuksen: uusperheissäkin asettuminen vie muutaman vuoden - miksi ei ydinperheessäkin. Todellakin.
Uusperheiden perheytymisprosessia on tutkittu paljon - ehkä siksi, että tilanne vaatii ratkaisukeskeisempää otetta, kun se "luonnollinen" asetelma on poissa. Uusperheet käyvät läpi eri vaiheita sisältävän prosessin. Erilaisten uusperheen kehityskaarta hahmottelevien tutkimusten mukaan tähän voi mennä 4-15 vuotta.
Eikö jokainen perhe ole muutoksen edessä, kun pääluku kasvaa? Huomio on sikiöseulonnoissa ja synnytysvalmennuksessa, vaikka vanhemmat ovat monella tapaa uuden edessä. Ensimmäinen lapsi kuitenkin syntyy lapsettomalle pariskunnalle.
Kertokaapa te. Onko perheytymisessä aina tiettyjä vaiheita, lievempinä tai rankempina? Löysittekö heti paikkanne lapsiperheenä vai menikö puljaamiseen aikaa?
Kysymykseesi ei ollut sopivaa vaihtoehtoa... Musta alkoi tuntua perheeltä jo kun mentiin naimisiin, ja siitä meni 5kk että tikussa näkyivät ne viivat. Eri asia sitten, miten se perhe-elämä on muotoutunut - kyllä sitä tasapainoa siinä haetaan edelleen :)
VastaaPoistaYhdyn tähän! Kyllä mekin olimme mielestäni perhe jo ennen lapsia, emme vain kaksi tyyppiä parisuhteessa :)
PoistaKorjasin tekstiin että *lapsiperhe* niin ei jäädä kiinni semantiikkaan. Tosin tästä semantiikasta näkyy, että mä en ole ylipäätään mikään perhe-ihminen. Ei musta tuntunut miltään "joukkueelta" kun asuimme kahdestaan. Meillä oli hyvin pitkälti omat elämät, kaverit ja harrastukset - ja olisin hyvin voinut jatkaa ilman lapsia eli en edes kaivannut sitä joukkuetta. Ehkä kriisi oli senkin takia aika paha.
PoistaVähän sama mitä Marilla. Me oltiin perhe jo ennen raskautta ja lapsi ei ikinä tuntunut irralliselta osalta perheessä. Tosin lapsi kyllä muutti siinä mielessä perhedynamiikkaa, että perheemme päätyi paljon tiiviimmin minun lapsuuden perheeseeni kiinni siinä missä ennen olimme olleet tasaisemmin kaikkiin vanhempiin yhteydessä.
VastaaPoistaEn mäkään lasta kokenut irralliseksi vaan itseni. :) Kiinnostava tuo pointti isommasta mittakaavasta: kumman lapsuuden perheestä tulee osa omaa (lapsi)perhettä - ja miksi.
PoistaMä kanssa olisin vastannut joku muu, mikä? Eli meillä on 3- ja 1-vuotiaat lapset, ja prosessi on täysin vaiheessa, mutta kuitenkin olemassa, eli emme ole luovuttaneet (vielä). :)
VastaaPoistaMä lasken sut kategoriaan "meni vähän pidempään". :)
PoistaMekin oltiin kahden hengen perhe ennen koiraa ja kahden hengen ja yhden koiran perhe ennen lasta. Lapsi oli osa perhettä heti niistä viivoista (oikeastaan pikkuisen ennenkin jo, kun jossain alitajunnassa tiesin että oon raskaana).
VastaaPoistaOnneksi joillain menee näinkin!
PoistaKun raskaustesti näytti kahta viiva, ja koko raskauden lapsi oli osa perhettä. Mutta kun lapsi tuli (ja oli edelleen) osa perhettä, mutta kyllä mun päässä vaan myllersi. Vaikka lapsi oli toivottu ja haluttu. Kyllä mulla ainakin oli omat hankaluuteni asettua perhe-elämään ja jotenkin aloin olla asian kanssa sinut siinä kun esikoinen oli 2-3 vuotta. Silloin koko ruokailu, nukkuminen, työ, hoito tms. olivat sujahtaneet paikoilleen. Itse asiassa luin jossain vaiheessa (nyt en enää muista mistä), että on ihan tavallista että perhe-elämään tottuminen (kaikki ne rutiini puuhat) vie monella muullakin tuon 2-3 vuotta ja se oli ainakin itselle helpottavaa.
VastaaPoistaOlimmeha mekin perhe heti alusta asti, ja oma tunnekin oli tuo meidän perhe. Mutta en mä kaikkea lapseen huoltoon yms. juttuja ihan purematta niellyt. Kyllä se vaati ajatus työtä ja tottumista.
Toinen lapsi sujahti jotenkin paljon nopeammin meille. Sanoinkin toisen lapsen synnyttyä ja kotiuduttuamme, että miten voi tuntua, että tuo tyyppi on ollut "aina" meillä, vaikka sen syntymästä oli vasta muutama päivä. Mutta ehkä suhteellisuuden taju ja ymmärrys lapsista oli kasvanut, eikä vauva enää tuntunut niin vieraalta kuin ensimmäisellä kerralla.
Enkä mä koe mitenkään olevani huono äiti, vaikka mulla olikin aika murros siinä, kun ensimmäinen lapsi syntyi. Kyllä mulla ensimmäisen lapsen syntymä oli jollain tasolla "kriisi", vaikka lapsi oli toivottu ja haluttu. Kun lapsi kuitenkin muuttaa monta asia elämässä.
Olis kiva tietää mistä luit ton - tuu kertomaan jos muistuu mieleen! Olen ihan samaa mieltä tuosta toisesta lapsesta, kriisi oli paljon miedompi kun perheidentiteetti oli jo koossa.
PoistaMonet naiset ovat nykyään itsenäisiä eläjiä yli kolmikymppisiksi ja sitten alkaa tapahtua! 5-10 vuoden sisällä elämään voi tulla mies, lapsia muutaman vuoden välein ja jopa vielä eläimiä. Jokakerta uuden perheenjäsenen saapuessa tilanne taas vähän muuttuu ja jo olevilta ihmisiltä ja eläimiltä vaaditaan sopeutumista. Välttämättä ei ehdi vielä ymmärtää, mitä tämä uusi tilanne onkaan, kun joku uusi on taas tulossa :). SIltikin minusta tuntui heti perheeltä, kun yksineläminen loppui! Mutta, missä vaiheessa tilanne alkaa tuntua stabiililta - ehkä sitten, kun tietää varmasti, että lapsiluku on tässä.
VastaaPoistaMonilla nykyajan vanhemmilla on niin pitkät itsenäisyyden vuodet, että on varmaan hankalampaa olla lapsiensaannin jälkeen jonkun saatavilla 24/7 verrattuna siihen, kun pari vuosikymmentä sitten siirryttiin suoraan lapsuudenkodista omaa perhettä perustamaan.
Hyviä pointteja! Ehkä stabiilius tosiaan johtuu nyt siitä, että kolmatta ei tule. Mä veikkaan että osa järkytyksestä johtuu myös siitä, että lapsimäärän väheneminen ja välimatkat sukuun aiheuttavat sen, että nuorempia sisaruksia ja serkkuja ei ole hoidettavina teini-iässä.
PoistaMä muuten kaipaan välillä edelleen sitä yksinelämistä! :) En usko että se poistuu ikinä.
Tämä postaus pelasti päivän - toivoa siis on vielä! Lapsi nyt 14kk ja kriiseilen yhä...
VastaaPoistaJoo, uskon että helpottaa ajan kanssa! Yksi ongelma on se, että ekan lapsen kanssa ei tiedä mitä on lupa odottaa ja milloin. Yksivuotias on ihan eri tyyppi vuoden päästä.
PoistaHeti kun viivat viimein pissitikkuun ilmestyivät, olimme lapsiperhe. Sama tunne jatkui kun vauva saatiin terveenä masun päälle. Euforiaa kesti kovin pitkään, mutta nyt kun esikoinen on viisivuotias tuittu ja pienempikin jo uhmakas 2 v, on perhe välillä hukassa. Väsyneet vanhemmat haluavat vuoronperään irtisanoa sopimuksen perheestä ja avioliitosta, onneksi vain puolitosissaan. Välillä tuntuu että olemme neljä erilaista, tyytymätöntä ihmistä jotka olosuhteiden pakosta asuvat saman katon alla ja sotkevat saman sohvan ympäristön. Ehkä tämä on perheen määritelmä ja se onkin rakkaus joka kuitenkin pitää meidät yhdessä.
VastaaPoistaOsui ja upposi.
PoistaTaru
Kiitos tästä kommentista, voi se tosiaan mennä näinkin. Vuoden päästä on ihan eri meininki.
PoistaEsikoinen otti koliikki-itkullaan heti luulot pois vanhemmilta. Kuopus on ollut kaikin puolin helppo tapaus, ilmoitti vaan tulostaan melko nopeasti esikoisen jälkeen. Tästä johtuen olen jälkeenpäin laskeskellut että kas, sitähän tuli esikoisen syntymästä alkaen nukuttua 3vuotta putkeen katkonaisia öitä. Tämä selittää paljon.. Mutta alkuperäiseen kysymykseen vastauksena, kaiketi sitä teoriassa on ollut lapsiperhe siitä hetkestä alkaen kun esikoinen syntyi, mutta käytännössä ja oikeasti minusta on tuntunut lapsiperheeltä siitä lähtien kun lapset aloittivat päiväkodissa (4v ja 2,5v) ja minä palasin töihin. Jotenkin kivaa kun jokaisella on omat roolinsa perheessä ja elämässä ja etenkin minä olen saanut työni ja sen roolin takaisin pelkkänä äitinä olemisen jälkeen. Arki rullaa ja että se on kivaa!
VastaaPoistaYmmärrän hyvin! Sujuvan arjen merkitystä ei voi vähätellä!
PoistaVastasin, että siinä meni vuosi. Käytännössä ehkä vähän alle, aloin nauttia yhteisistä perhehetkistä jo joskus lapsen ollessa 6-7 kk. Aluksi vauva tuntui aika vieraalta avaruusoliolta, ja se, että ei ollut voimia tehdä töitä, opiskella tai harrastaa tuntui todella surulliselta. Se, että ei tiennyt, kuinka paljon saa seuraavana yönä nukkua, tuntui pelottavalta. Minua auttoi hyvin paljon yksi sun kirjoittama fraasi Vuoden mutsista, jossa sanottiin, että elämä palaa kyllä tunnistettavaksi, vaikka ei samanlaiseksi. Se oli niin hyvin ilmaistu! Nyt lapsi on 1,5 v ja elämä on koko ajan menossa siihen tunnistettavampaan suuntaan.
VastaaPoistaMulla oli toi sama nukkumisfobia. Kamalaa aikaa, onneksi takana. Mut ihanaa jos VM on ollut tukena, siihen se oli juuri tarkoitettu!
PoistaMeillä on kaksi lasta neljän vuoden ikäerolla ja mä olen ollut molempien syntymän jälkeen enemmän tai vähemmän kahvilla. Unettomuus on varmasti pahin rutiinin rikkoja ja tuntuu, että nyt kun kuopuksen vauvavuosi alkaa olla voiton puolella (koliikit ym.)ja syksyinen päiväkotiin meno jo takaraivossa alkaa helpottaa omaakin oloa. Tuntuu välillä hirveältä ajatella, että mä oikein odotan, että se duuni/päiväkotirumba alkaa koska lapset on pieniä vaan kerran ja niin edelleen, mutta mä olen itse ihan rutiinien orja enkä oikein osaa nauttia tästä eletään hetkessä ja nukutaan sitten eläkkeellä.. hyvä kirjoitus ja helpottavaa tietää, että muillakin samoja ajatuksia. En tiedä saako tästä nyt muuta, kun tekstiripulin, mutta tässä on kymmenen kuukautta niitä saamarin valvottuja öitä, joten menköön sen piikkiin. Kiitos ja anteeksi!
VastaaPoistaHieno juttu, jos valo jo kajastaa tunnelin päässä! Musta toi "lapset on pieniä vaan kerran" on aika kummallinen hokema. Totta kai on ja hemmetin hyvä niin. Toivottavasti yöt paranevat pian!
PoistaMinulle raskaaksi tulo oli iso shokki. Tunne tai ajatus perheydestä ei edes liikkunut mielessä siinä alkupaniikissa. Surin "ettei sen tältä pitänyt tuntua", sillä tiesin kuitenkin joskus haluavani lapsia. Mutta ei nyt. Kaikki perhettä koskevat tunteet ja ajatukset kasvoivat pikkuhiljaa, niinkuin lapsemmekin. Vastaan kysymykseen, että tunsin meidät perheeksi kun hän syntyi! Siinä me olimme kolme tyyppiä ihan pää pyörällä ja ihmettelimme tätä uutta kokoonpanoa, mutta tunsin silti olevamme perhe vaikka kaikki olikin ihan uutta jännittävää ja pelottavaakin. Ehkä tulisi myös keskustella siitä "miltä perheen kuuluu tuntua"! Ei siinä mitkään enkelikuorot taustalla hymisseet tai elämäntarkoituksen palapelin palaset loksahtaneet yhtäkkiä maagisesti yhteen, mutta jännittävän hykerryttävä tunne; siinä hän nyt on. Wau, tuommoinen tehtiin. Aika hieno.
VastaaPoistaHyvä idea tuo "miltä perhe tuntuu"! Laitan hautumaan kirjoituksen tästä!
PoistaKiva! Tähän pakettiin kuuluu mun mielestä vahvasti myös ajatukset siitä, "millaista on hyvä vanhemmuus". Tanskalainen perheterapeutti Jesper Juul painottaa mun mielestä hyvissä kirjoissaan paljon, että lapsi kaipaa vanhempiensa autenttista läsnäoloa, ei jotain suoritettua äiti- tai isäroolia. Hyvä äiti tuntee myös esimerkiksi suuttumuksen tunteita! Perhe-elämän ei kuulu tuntua koko ajan, eikä edes joka toinen hetki seesteiseltä pumpulin päällä lipumiselta. Vasta kun päästää irti noista takaraivossa olevista alitajuisistakin paineista ja odotuksista voi mun mielestä avautua kokemaan aidompia tuntemuksia perhe-elämästä, jotka ovat paljon kompleksisempia ja syvempiä kuin idylliset kiiltokuvakuvitelmat.
PoistaPuuttui vaihtoehto, kun lapsi syntyi.
VastaaPoistaTikku oli aika kauhistus (ns. onnellinen vahinko).
Raskausaika vielä sitä sun tätä, mutta kun laitokselta pääsi vauvan kanssa kotiin, tuntui heti jos ei luonnolliselta, niin onnelliselta ja helpolta sopeutua.
Tämä vaihtoehto olisi ollut minullekin lähimpänä totuutta
PoistaHaha, ei tullut mieleenkään tämä vaihtoehto! :D
PoistaOli kyllä aikamoinen järkytys, kun yhtenä sekavana lauantaina tajusi olevansa yhtäkkiä osa nelihenkistä perhettä! Joo, kaksosia oli kyllä kokoajan odotettu, mutta aikamoinen hyppäys tytönheitukasta kahden lapsen äidiksi.. Ekat puoli vuotta oli aika järkyt, mutta kyllä meidän perheytyminen oli siinä ennen 1v synttäreitä jo tapahtunut. Nyt tyypit reilut 2v, mamma töissä ja arki on aika villiä, mutta ihanaa :)
VastaaPoistaVoin uskoa! Suhtaudutaanko muuten monikkoperheiden elämänmuutokseen vähän vakavammin?
PoistaNo ainakin meidän kokemuksen mukaan isän on pakko osallistua vauvojenhoitoon heti alusta asti, jolloin vastuu jakaantuu tasaisemmin. Äiti ei pysty omimaan vauvoja eikä iskä pääse vapaamatkustajana. Perhe on myös aika laaja, kun isovanhemmat ovat lähes päivittäisenä apuna. Neuvolastakin tarjottiin apua aika hanakasti ja mun jaksamisesta oltiin kovin kiinnostuneita. Onneks on hyvät turvaverkot, pelkällä ydinperheellä tää olis ollut tosi rankkaa. Nyt on ollut ihanaa saada vähän tuottoja tästä "sijoituksesta", kun esim. päiväkodin aloitus on mennyt hienosti ja ovat toistensa tukena ja seurana.
PoistaAamen.
VastaaPoistaTotuuden nimissä olin ensimmäistä kertaa hulvattoman fiiliksissä muksun kanssa tehdystä kahdenkeskisestä reissusta, tänään. Hän on 2v5kk. Kahden vuoden korvilla aloin tuntea orastavaa onnentunnetta perhe-elämästä. Vaikka arki periaatteessa sujui niin perheytymiseen meni ainakin se kaksi vuotta ja nyt koen että vau, ehkä me pystytään tähän. Perhe on sisäistynyt meihin. Olin ajatellut että shokkivaihe kestää kutakuinkin parista kuukaudesta puoleen vuoteen, hahhah :D
Rakastin kyllä lasta suunnitteluasteelta lähtien, mutta siihen, että paletti nimeltä perhe alkoi pyöriä smoothisti ilman pelkoja, oli tie pitkähkö ja kivenlohkareinen.
Nyt on aika siistiä jakaa tyypin kanssa smoothie, heittää femmat ja nauraa päälle <3
Just tätä tarkoitan!
PoistaLuin ketjua vähän huolimattomasti, mutta ehkä sieltä puuttui vielä tää meiän kombo eli miehellä oli lapsia edellisestä liitosta ja harjoittelin/ harjoiteltiin viikonloppu-ja lomauusperhettä viitisen vuotta, jolloin sitten saimme yhteisen ekan lapsemme ja koko perhekuvion rakentaminen lähti tietyllä tapaa ihan alusta eli miten olemme perhe kahdesta näkökulmasta. Saimme asiat rullaamaan kolmen vuoden aikana mukavasti. Olimme two-in-one- perhe riippuen kalenterista. Aloin odottaa toista yhteistä lastamme, ja sitten ultrassa paljastuikin että odotan tuplatyttöjä. Sitä komboa me emme enää parin vuoden jälkeen osanneetkaan yrityksistä huolimatta rakentaa perheeksi. Nyt kun olen pääsääntöisesti kolmen lapseni kanssa nelistään, tuntuu tämä niin meidän perheeltä. Täytyy sanoa et en heppoisin perustein lähde uuteen perhekuvioon mukaan. Tämä riittänee vähäksi aikaa.
VastaaPoistaJoo, kysely oli suunnatu enemmän ydinperheille, lähinnä siksi, että uusperheet ilmeisesti poikkeuksetta kohtaavat perheytymisongelmia. Ymmärrän hyvin, jos uuteen yhteensovittamiseen ei riitä kiinnostusta.
PoistaEn minä tiedä, miltä perheen tai lapsiperheen pitäisi _tuntua_. Elämä ja siihen tupsahtavat ihmiset vaan on. :) Minusta on aina tuntunut minulta. Ihan luontevasti puoliso elämääni sujahti, ja niin lapsikin. Onhan kaikki muutokset tietty aina jänniä, ja kyllä sen uuden pennun hyvinvointia tuli panikoitua alussa, mutten minä mitään henkilökohtaista kriisiä siitä saanut aikaan. Onko tämä nyt sitten tuota viimeistä kategoriaa..?
VastaaPoistaSen perhefiiliksen tietääkin ne, jotka eivät sitä aluksi tunteneet. Kyselyssä ei ollut kategoriaa "ei kriisiä". :)
PoistaTosi hyvä ja tärkeä, ja myös aliarvioitu aihe! Tästä pitäis puhua enemmän kuin nyt vaikka siitä imetyksestä!
VastaaPoistaNo aivan!
PoistaTuota toiseksi edellistä anonyymiä kompaten: tässä kysymyksessä on selvästi takana ajatus siitä, että "perheen" pitäisi tuntua joltain tietyltä. Voisi kyseenalaistaa, että onko tosiaan jotain universaalia fiilistä, jonka perheenä olemisen pitäisi tuottaa, vai olisiko kyse sittenkin vain ihmisten päässä olevasta ennakkokäsityksestä. Sitten kun se ei toteudu, niin kriisiydytään, vaikka todellisuudessa olotila olisi ihan normaali ja tavallinen.
VastaaPoistaKysehän on siitä, milloin muuttunut olotila tuntuu luonnolliselta ja normaalilta. Itse löysin sen fiiliksen vasta kahden vuoden äitiyden jäkeen.
PoistaMe olimme kolme vuotta ja kolme päivää pariskunta, jolla on lapsi. Kun kuopus syntyi, meistä tuli perhe. Esikoinen kriiseili kuopuksen syntymää useamman vuoden. Nyt niillä on omia yhteisiä juttuja, joista me vanhemmat olemme ihan pihalla.
VastaaPoistaHyvä määritelmä. Jollain tavalla tämä meidänkin yllärikuopus nitoi vielä enemmän perhettä yhteen. Vaikeampi analysoida, että miten.
PoistaPohdin tätä just pari päivää sitten jostain syystä. Meillä perheellistyminen on selvästi mennyt erilaisten vaiheiden kautta ja niitä varmasti riittää edelleen. Alle kolmikymppisenä en ollut valmis edes miettimään lapsia. Kun vihdoin alkoi tuntua, että ajatus ei olisi täysin mahdoton, esikoinen olikin jo tilauksessa. Raskausaika oli tunnepitoinen. Oma äitini kuoli, kun olin teini-ikäinen ja menetys tuli vihdoin käytyä perinpohjaisesti läpi raskauden aikana. Lapsi eheytti, toi syvää perusonnellisuutta ja äitiys tuntui yllättävän luontevalta, mikä ei poista sitä, että parisuhteelle ja pääkopalle äippäri ja identiteetin muutos työhullusta äitikotoilijaksi oli kriisi ja palasin tyytyväisenä töihin, kun esikoinen oli vähän yli vuoden. Kuopusta odottaessa rakas anoppini sairastui yllättäen vakavasti ja menehtyi muutamassa viikossa.Luulen, että raskaus ja uusi tulokas oli todella tärkeä valonsäde perheellemme. Kun kuopus oli vuoden, appiukko sairastui vakavasti ja pelkäsimme menettävämme hänetkin. Onneksi hän toipui ja on paljon läsnä lastemme arjessa. Elämän kiertokulku on kietoutunut vahvasti perheen kasvuun ja varmaan siksikin kiitollisuus noista pikkutyypeistä on suuri.
VastaaPoistaJa se varsinainen kysymys. Meillä meno alkoi tuntua oikeasti perheelliseltä kuopuksen myötä. Samalla olen oivaltanut, että toinen lapsi syntyy väistämättä erilaisiin olosuhteisiin kuin ensimmäinen.
Mulla lähti kanssa perhefiilis vasta sitten, kun toinen lapsi oli syntynyt. En tiedä miksi, mutta oma fiilis oli lähempänä "pariskunta, jolla on lapsi" kuin perhe-elämältä. Kun toinen lapsi syntyi, alkoivat ehkä väkisinkin lapset ohjailla elämää enemmän ja tapahtui lopullinen luovutusvoitto "okei, no, ollaan me lapsiperhe joo"
VastaaPoista