Dokkarina nähdään tänä vuonna julkaistu First Comes Love, jossa manhattanilainen nelikymppinen sinkkunainen Nina Davenport päättää lääkitä myöhäissyntyistä vauvakuumettaan ja hankkiutua raskaaksi yksin. Davenport dokumentoi ystäviensä ja ympäristönsä reaktiota missioonsa.
En pysty samaistumaan pääosan esittäjään. Vauvakuume on mielentila, jota en ole ikinä kokenut, joskin uskon toki, että se on ihan todellinen ilmiö. Pakottava biologinen tarve saada lapsi onkin sinkulle erityisen vaikea pala. Jos ei uskalla odottaa eikä jaksa luottaa siihen, että kyllä se lasta haluava mies löytyy, on ryhdyttävä äidiksi yksin.
"Ninan matka raskaudesta synnytykseen ja ensiaskeliin äitiydessä on koskettava, hauska ja ennen kaikkea raatorehellinen. Vanhemmuus ei ole koskaan itsestäänselvyys, mutta vielä sitäkin harvemmin se on sitä, mitä odotetaan."
Asetelmasta on löydettävissä monta kiinnostavaa keskustelulähtöä. Pitääkö lapsen haluamista perustella? Miten dokumentissa käsitellään hedelmöityshoitojen lopputulosta, vanhemmuutta: onko äitiys Davenportin mielestä kaiken vaivan arvoista? Tutkimusten mukaanhan lapsi ei tuo onnea, päinvastoin. Entä millainen suhde luovuttajaan, lapsen biologiseen isään, muodostuu? Ja mitä perhe oikeastaan tarkoittaa?
Tyhjentäviä vastauksia näihin kysymyksiin siis ke 4.11. netissä Docventuresin sivulla klo 21:00 alkaen. Jos jaksat valvoa leffan loppuun asti ja haluat mukaan chattaamaan, jätä ilmoittautuminen kommenttilootaan! Jos et, voit kommentoida tänne nyt ja tsekata leffan myöhemmin.
Mielenkiintoinen aihe. Kanavalle silloin siis.
VastaaPoistaLause "Vanhemmuus ei ole koskaan itsestäänselvyys, mutta vielä harvemmin sitä, mitä siltä odotetaan." kiteyttää homman aika hyvin. Lapsettomilla ja lasta tahtovilla (sinkuilla tai ei) on tietynlainen, uskoisin kovin ruusuinen, kuva lasten kanssa elämisestä. Tai ehkä se kuva on vain vauvan kanssa elämisestä? Ehkä vauvakuumehöyryissä ei näe pidemmälle?
Haaveillaan ja kaivataan sitä pientä omaa suloista vastasyntynyttä. Tosiasia on, että se pieni vauvakuumeen kohde, supersöpö ihmistaimi pysyy sinä tuhisevana pienenä pakettina tasan sen ensimmäisen kuukauden.
(Lisäyksenä, että kyllä ne lapset toki ovat antoisia paketteja sen ensimmäisen kuukauden jälkeenkin ;)
Ilona
Mun on hirveän vaikea analysoida tota kuvaa, mikä lasta kaipaavilla on - mä veikkaan että se on ennemminkin sitä hoivaamisen tarvetta. Mutta jos hoivavietti on samaa luokkaa flunssaviruksen kanssa, parhaimmat ajat koittavat 3 vuodesta eteenpäin. Mun näkökulmasta hirveän vähän puhutaan siis siitä, kuinka antoisaa aikaa on luvassa vauvasählingin jälkeen.
PoistaMoi, täällä yksi tahattomasti lapseton. Tää menee hiukan aiheen ohi, mutta kommentoin Ilonalle, kun mua alkoi spontaanisti ihmetyttää, tuleeko lapsettomista sellainen kuva, että oltais vuosikausia vauvakuumeilevia todellisuusvajakkeja.
PoistaLapsettomuusblogeja hyvän aikaa seuranneena musta vaikuttaa siltä, ettei suurimmalla osalla tahattomasti lapsettomista (ainakaan asiasta bloggaavilla) ole epärealistisen ruusuista kuvaa vauvan kanssa elämisestä.
Itselläni ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Ja se muuten tekee lapsettomuudesta hankalaa. Jos kuume nimenomaan vauva-aikaa kohtaan tulis edes välillä, olisi helpompi pitää itsensä motivoituneena elämään lapsettomuushoitojen onnistumiselle otollista elämää, joka (ehkä) voisi auttaa saamaan sen mitä luulen haluavani - elämän, jossa olis lapsia, joiden äiti olisin niiden eri elämänvaiheissa.
Hilkka Susinen - en viitannut "lapsettomilla ja lasta tahtovilla" tahattomasti lapsettomiin. Vaan ihmisiin, joilla ei ole vielä lapsia.
PoistaLapseton=ihminen, jolla ei ole lasta.
Olen pahoillani, jos aiheutin sekaannusta tai mielipahaa.
Minulla ei ole tahattomasti lapsettomista tai heidän lapsihaaveistaan minkäänlaista kuvaa, koska en lue aihealueeseen liittyviä blogeja, enkä tiedä tuntevani tahattomasti lapsetonta.
Ilona
Oon varmaan aina tiennyt, että haluan lapsia. Onko se vauvakuume sitten oikea sana, en tiedä, mutta jos on niin se oli jo alle kakskymppisenä. Ja kyllä ajatus lasten tekemisestä yksinkin rehellisesti sanottuna ehti käydä mielessä, vaikka tajusin kyllä myös jossain määrin ettei se varmasti ruusuilla tanssimista olisi ollut. En sitten tiedä missä vaiheessa siihen olisin oikeasti yksin ryhtynyt, mutta kyllä sekin varmasti olisi voinut tapahtua. Ei onneksi tarvinnut, vaan nyt on mies ja kolme lasta.
VastaaPoistaAivan, on tosiaan niitäkin, jotka ovat aina tienneet että haluavat lapsia. Eihän se mitään kuumetta ole.
PoistaTäällä toinen samanlainen, tiesin jo ennen kouluikää että haluan joskus lapsia. Vauvalehtiä luin 15-vuotiaasta jne. Nyt minulla on 3-vuotias poika, välillä maailman ihanin ja välillä maailman rasittavin. Jää olosuhteiden pakosta ainokaiseksi. Hän on jo ilmoittanut haluavansa aikuisena 10 lasta..
PoistaOlisi varmasti mielenkiintoista osallistua keskusteluun, mutta tällainen ihminen, joka ei koskaa ole halunnut lapsia saati tuntenut mitään vauva kuumetta ei liene oikea tyyppi tähän keskusteluun :)
VastaaPoistaMellu
Kuules nyt, olet just sopiva mukaan. :D Laita mulle mailia katja piste lahti at yle piste fi niin laitetaan sulle tunnarit!
Poistajoo, nimenomaan tällaista kaivattaisiin. itsekin samanlainen. toivottavasti osallistut.
PoistaHän osallistuu! :)
PoistaMielenkiintoinen aihe. Olen myös välillä pohtinut sitä, että onko lapsen saaminen (naisten) subjektiivinen oikeus. Liipaten tätä keskustelua sinkkujen ja naisparien hedelmöityshoidoista. Mua vähän surettaa ne yksin elävät miehet, jotka haluaisivat myös lapsia.
VastaaPoistaHei, hyvä pointti! Miesten vauvakuume on olemassa ihan yhtä lailla. Haluatko mukaan keskustelemaan? Jaksatko valvoa?
PoistaKiitos kutsusta, mutta nyt jää valitettavasti välistä.
PoistaVoisin jopa osallistua chattiin - uskon, että hyvin todennäköisesti olisi ryhtynyt asiaa viemään eteenpäin, vaikka ei sopivaa miestä olisikaan löytynyt. En niinkään ajatellut sitä "ihanaa" vauva-aikaa tai kokenut mitään pakahduttavaa kuumetta asian tiimoilta, vaan ennemmin näin se osana elämää, sellaisena osana, jonka haluan kokea jos mahdollista ja elämän jatkumista minunkin jälkeeni. Ymmärsin kyllä, että se on todella rankkaa - en ehkä, että kuinka rankkaa, mutta ruusunpunaisia kuvitelmia ei todellakaan ollut. Ajattelin asiaa usein hyvin realistisesti: laskeskelin kustannuksia ja oman apuverkon laajuutta, sitä mistä kaikesta joutuu luopumaan ja miten elämä muuttuu jne. Sopiva mies löytyi tosi loppumetreillä ja nyt neljänkympin rajapyykin ylittäneenä, pienen lapsen äitinä ja muutaman aviokriisin kokeneena voin kertoa, että eroasioiden kuohuissa olen miettinyt sen toisen lapsen hankkimista mahdollisesti yksin. Joskin nyt alkaa jo aikarajat paukkua pikku hiljaa, mutta kaiken kaikkiaan, voi sitä "yksinhuoltajuutta" "suunnitella" ihan silloinkin, kun on jo kokemusta vauva-ajasta ja lapsen kanssa elämisestä ja olemisesta.
VastaaPoistaTämäkin on erinomainen näkökulma: voisiko toisen lapsen tehdä yksin? Mukaan vaan - laita mulle mailia katja piste lahtiat yle piste fi!
PoistaNo pah, vasta tajusin, että olen juhlissa illalla, enkä lainkaan minkään laitteen äärellä. Jääkö se chatti siis muuten säilöön/näkyviin jonnekin, jos sitä haluaa myöhemmin lueskella?
PoistaJää, tallenne on luettavissa ja leffa katsottavissa jälkikäteenkin. :)
PoistaMä tein toisen lapsen yksin eron jälkeen, kaksi syytä: 1) vauvakuume ja 2) halusin esikoiselle sisaruksen. En halunnut uutta miestä, iän puolesta oli kiire hankkia toinen lapsi enkä halunnut tuhlata aikaa miehen etsimiseen ja niihin vauvaneuvotteluihin. En halunnut myöskään kokea uudestaan parisuhteen kariutumista mahdollisen rankan vauvavuoden takia. Ajan kanssa haluan kyllä miehen, mutta elämänkumppaniksi ja odottamaan kiikkustuolivuosia. Järkyttävän rankkaa on kyllä ollut, mutta olen niin onnellinen, että olin rohkea ja toteutin haaveeni ja toiveeni kahdesta lapsesta. Asenne on auttanut, tätä halusin ja kyllä mä pärjään.
Poistaterveiset erittäin onnelliselta yhden lapsen itselliseltä äidiltä ja toista odottavalta! kyllä, lapsi toi onnen ja perheen, vaikka kaikki meni odotuksessa ja synnytyksessä ihan päin helvettiä. vauvavuosi oli oikein kiva, ja aina vaan paranee. (vaikka välillä tekisikin mieli heittää itse puurolautanen seinään. onneksi ei ole vielä tarvinnut.) ainoastaan sapettaa yhden tuloilla asumisen kalleus helsingissä ja päivähoitomaksuissa. mutta se ei oikeastaan sitten ehkä liitykään itselliseen äitiyteen vaan enempi rakenteellinen ongelma.
VastaaPoistaAihe on kiinnostava ja herättänyt näiden vuosien aikana paljon keskustelua tuttavapiirissäni. Minä myös tein lapsen itsenäisesti 15 vuotta sitten. Mutta yksin en ole ollut koskaan, sosiaalinen piiri korvasi pitkään perheen ja tekee sen edelleen nyt, kun olen eronnut toisen lapseni isästä. Olisin - tottakai - kiinnostunut kommentoimaan mutta ikävä kyllä epäilen valvomispotentiaaliani ;-)
PoistaMä olen aina tiennyt, että haluan lapsia. Olin kuitenkin tosi pitkään sinkku ja suunnittelin jo hankkivani lapsen yksin, kun sopivaa miestä ei meinannut millään tulla vastaan. Onneksi en ryhtynyt tuumasta toimeen, vaan kohtalo heitti eteeni ihmisen, jonka kanssa lapsen hankkimisesta tuli yhteinen projekti. Vauva syntyi, ja äidin hormonit tekivät omat tepposensa. Olin masentunut, uneton ja vaikka mitä. Miehen osallistuminen vauvan hoitoon ja suuren vastuun ottaminen tilanteesta pelastivat mut. En tiedä oikeasti, miten olisin selvinnyt yksin. Hirvittää edes ajatella. Vaikka yksinäisenä naisena kuvittelin olevani täysin kykenevä hoitamaan lapsen yksin, minulla ei ollut harmainta aavistusta siitä, millaisia hormonaalisia muutoksia raskaus ja synnytys aiheuttavat. Pelkkä lapsi tuntuu ihan piece of cake -jutulta. Vielä pitää selvitä sen oman päänkin kanssa. Ja joo, meidän lapsiluku taitaa jäädä yhteen!
VastaaPoistaMinäkin voisin osallistua chattiin. Olen alle 30v sinkku, ja paraikaa hedelmöityshoidoissa. Olen aina tiennyt haluavani äidiksi. Hormonaalisen sairauteni vuoksi kokeilen kääntää tämän kortin.
VastaaPoistaOlisit loistava osallistuja, laita meiliä mulle tuohon yllä mainittuun osoitteeseen niin oatn yhteyttä huomenna!
PoistaVauvakuume on hullu juttu, omalla kohdalla jopa mielettömyyksiin asti: olen 22-vuotias korkeakouluopiskelija ja luonteeltani superrationaalinen ja analysoiva, enkä todellakaan koe suuria tunteita helpolla - ja kuitenkin järjetön lisääntymisvietti on vaivannut ainakin 10-vuotiaasta asti. Ehkäpä elämäni leimaavin tunne. Pikkuveljeni syntyi ollessani kymmenen, ja muistan sen kateuden ja katkeruuden: miksi äiti saa vauvan enkä minä. (Apua kuulostanpa häiriintyneeltä lapselta... Ehkä olin? Perhesuhteet kyllä ihan kunnossa muuten :) ) Veljestä tuli rakas ja tosiaan hoivasin sitä paljon, yhä edelleen tekee pahaa olla siitä kauan erossa; vähän viikonloppuisäfiilis ehkä?
VastaaPoistaOnneksi on aina ollut edes vähän järkeä päässä ja lisäksi onneksi olin nössö teini eikä ollut poikaystäviä, muuten olisin varmaan teiniäiteillyt puhkomalla kortsuja tai jotain.. Hui kauhistuttaa ajatuskin. Lukion ykkösellä löysin vauva- ja äitiysblogit, joita olen aivan täysiä lukenut siitä asti. Tämä on muuten valtava salaisuus lähipiirille, sivuhistoriaa on tullut tyhjenneltyä. Onhan se jotenkin... Noloa. Juuri se sen tunteen alkukantaisuus. Ulospäin oon ihan että "hyyyi vauvoja" koska kieltämättä tää tässä iässä nolottaa aika paljon. Ja esitän etten tiedä mitään vauvajuttuja jos ne kavereiden kanssa tulee puheeksi, koska en kehtaa myöntää että todellakin luen kaikki tutistavierottamistarinat ja välikausihaalaripostaukset mitkä löydän. Ja koko ajan se on mielessä, oma lapsi. Minkä antaisin nimeksi, millainen se olisi, mikä siitä tulisi, millainen mä haluaisin olla sille. En usko että on muutamaan vuoteen mennyt päivääkään, etten olisi edes ohimennen ajatellut omaa lasta. Katson kadulla vieraita ihmisiä (aikuisiakin!) että tuo näyttää vähän multa tai mun poikaystävältä, tulisikohan meidän lapsesta tuon näköinen. Näissä pilvilinnoissa aivan saletisti iskee sitten joku depressio kun ei olekaan niin auvoista vaavin kanssa, voi voi ihan säälittää tuleva minä.
Nyt kun tarkemmin mietin, en oo tainnu koskaan kertoa kenellekään. Poikaystävälle sanoin kerran, että mun on ehdottomasti saatava lapsia joskus, koska halusin varmistaa ettei se ole mikään vela, oisin varmasti jättänyt heti (kauheaa mutta totta, mun tahaton ykköskriteeri miehissä on isäpotentiaali. Apua oon eläin). Mutta tosissaan totta on, että en oikeasti halua lasta ehkä kymmeneen vuoteen, koska mun elämässä on (vaikkakaan ei ehkä tän tekstin perusteella..) muutakin. Oon joskus heränny yöllä paniikissa että oonko muistanu ottaa pillerin (oon, joka ikinen kerta :D )
Anteeksi teiniavautuminen, please ignore mutta tuntuu ihanalta saada kirjottaa tästä edes johonkin. Luulen että tiivistettynä mun ongelma on se, että en todellakaan halua lasta pitkään aikaan, mutta mun hormonit on toista mieltä. Oon yrittäny monta kertaa unohtaa asiaa ja elää normaalimpaa opiskelijaelämää ja esim. siirtyä "terveempiin" blogeihin mutta en onnistu.. Se yks ainoo muotibloggarikin jota jaksoin seurata meni ja paksuuntui, perkele.
Niin ja ai niin, tää aihe: joo. Vastaan, että joo kyllä mä rehellisesti sanottuna luulen että hankkisin lapsen yksin jos en muuten saisi koska oon epäkypsä ja itsekäs enkä OIKEESTI mahda näille hormoneille mitään. Oon ollu vähän havaitsevinani semmosta fibaa että munkin äiti on aika kova vauvakuumeilija ollut, että ehkä se on periytyvää tai jotain. Pesen käteni siis.
Nyt lopetan, oon jo antanu ittestäni tarpeeks maanisen kuvan. Hurraa anonymiteetti. Kiitos ja anteeksi, mitä syvimmin molempia. Aaaa julkaistako vaiko eikö, siinäpä vasta kysymys... No äh ihan sama, menkööt.
Kiitos, että julkaisit. Tää oli yks mahtavimpia kommentteja mitä olen saanut tän 7 vuoden aikana.
PoistaFantsu teksti! Älä häpeä fiiliksiäsi, kyllähän tää meininki, kaiken kaikkiaan, elämässä yleensäkin, on niin alkukantaista ja hormonaalista ja muuta, että turha sitä vastaan on hurjasti taistella.
PoistaTämä oli ihan mahtava kommentti.
PoistaKomppaan edellisiä! Mukava kuulla erilaisia tarinoita. Oot niin nuori, ettei kauheaa kiirettä varmasti ole, vaikka "vauvakuume" onkin jo kova. Peilaten tilannettasi omaani, en kuitenkaan suosittele kellekään odottelua sitku-tyyliin, jos oikeasti haluaa lapsen. Oikeaa hetkeä ei välttämättä koskaan tule, koskaan sitä ei ole tarpeeksi "valmis". Itse opiskelin pitkään, matkustelin, etsin itseäni, miestä, vakityötä, hankimme kodin (asuntovelan), menimme naimisiin.. nämä kaikki oli saatava ennen. Nyt olen (vasta) 29, odotamme viimein esikoistamme, onneksi, mutta helppoa se ei ollut. Alun vaikeudet, vastoinkäymiset, keskenmeno säikäyttivät todella. "Saammeko sittenkään kovin toivottua lasta, vaikka kaikki perusasiat ovat nyt kunnossa? Eikö niin ole tarkoitettu? Miksi teinit saavat lapsia haluamattaan, tai toiset vahingossa?" Ehdin jo kadehtia, vähän katkeroituakin. Pahapaha. Toivottavasti ruusunpunaiset kuvitelmani lapsellisen elämästä ja toisaalta todellisuuden raadollisuus ja rankkuus opettavat minulle lisää, sopivassa mittasuhteessa, haluan ottaa sen kaiken vastaan sellaisena kuin se on ;) Kommentin tarkoitus ei siis ollut saarnata, vaan hyväntahtoisesti (ja kliseisesti) muistuttaa, että lapsia ei tehdä/tule, vaan niitä saadaan :) Kiitos teille kaikille, ja erityisesti Katjalle, mielettömän hyvistä ajatuksista ja niiden jakamisesta!
PoistaOli pakko pistää omaa komenttia myös. Ite olen alkanut kuumeilemaan 3-4vuotta sitten. Olin tuolloin sinkku ja jonkin aikaa ajattelin että jollei muuten, niin hankin lapsen yksin. Niistä ajatuksista puolen vuoden päästä löysin mieheni jonka kanssa kuumeilu on vaan noussut. En pysty sanomaan kuinka paljon pilvilinnoissa elän kuumeiluni kanssa vaikka kyllä sitä on nähnyt kavereiden ja muidenkin lapsia silloinkin kun heillä ei ole paras päivä meneillään. Mä uskon kyllä että jos joskus kakaran saan, voi itelläki olla enemmän kuin kerran tatti otassa jälkikasvun takia.
PoistaHeti alkuun en tietenkään miehelle uskaltanut puhua lapsista mitään. Nyt olen 30vee ja kihloissa ja ollaan melki vuosi yritetty saada lasta (kyllä se välillä tuntuu että joskus niitä lapsia TEHDÄÄN eikä vaan saada). Syytän tällä hetkellä e-pillereitä (ja ehkä pientä 30:n kriisiä) siitä että kierrot on vasta nyt alkanut tasantumaan ja olenkin vannonut että JOS olen joskus hamassa tulevaisuudessa raskaana ja saan lapsen, en enää koske pillereihin. Kovasti olen pelännyt etten voi saada lapsia ollenkaan joten joskus tuntuu että olis pitäny hankkia lapset jo yksin ollessaan. Mutta.. kaikki ei mee ku Strömsöössä tai sitten meneekin :)
Hei toinen nyymi! Niin tuttua! Kirjoitin edellä, kuinka luin vauvalehtiä jo teininä (silloin vielä ei ollut nettiä eikä vauvapalstaa). Jossain vaiheessa mulla oli ihan fyysinen tunne, että meiltä kotoa, poikaystävän kanssa yhteisestä, puuttuu joku. Että meillä kuuluisi asua lapsikin. Nimiasioita mietin myös tosi nuorena. Lopulta päädyin järkiratkaisuun, ensin opiskelut, naimisiin, oma koti ja vasta sitten lapsi, joka tosiaan jää ainoaksi. Nyt tekisin ehkä toisin, lapsen tai lapset aikaisemmin. Tosin oma ammatti on naisella syytä olla, ihan riippumattomuuden ja itsenäisyyden takia. Miehistä tuppaa paljastumaan ihan uusi puoli, kun perheeseen tulee vauva. Mukava mies osoittautuukin keskenkasvuiseksi, mukavuudenhaluiseksi, itsekeskeiseksi nulkiksi, joka vanuu iltaisin mieluummin töissä kuin hoitaa vauvaa tai kotia. Ja sitten valittaa, kun vaimo on flegmaattinen. Myös ystävien miehistä löytynyt näitä piirteitä. Tässäkin olisi dokumentin paikka, illuusio tasa-arvosta ja jaetusta vanhemmuudesta. Naisille tuntuu jäävän se viimeinen vastuu jälkikasvusta ja kodista, miespoika leikkii perheensä kanssa silloin kun se on siitä itsestään mukavaa. Kakkapyykit, uhmakohtaukset ja korvatulehdukset jäävät äidin hoidettavaksi. Elämä on...
VastaaPoistaAijai, kun saisin yhden miehenkin mukaan keskusteluun. Toi tasa-arvo illuusio olisi tosi kiinnostava aihe - ehtisköhän sitäkin sivuamaan edes... Mua kiinnostaisi vaivaako se juuri niissä perheissä, joissa nimenomaan nainen on potenut vauvakuumetta? Meillä nimittäin uhmakohtauksia, sairasta lasta ja kakkapyykkiä hoidetaan ihan tasapuolisesta vaikka mies onkin se myyttinen "yrittäjä" joka ei voi isän roolia ottaa. ;)
PoistaTätä just mietin Eroilta-keskustelua seuratessa. Monille, ei tietty kaikille, raskas totuus paljastuu erossa. Siis se miten vähän he sitten tietävät lapsistaan, heidän tarpeista, hoidosta ja miten etäisiä isiä he ovat loppujen lopuksi olleet.
PoistaJa jatkoa edelliseen. Silti lapsen hankinta ei kaduta. Hienoa seurata vierestä persoonan muodostumista, hienoa seurata kun lapsi tutustuu maailmaan, hienoa keskustella jo vaikka mistä. Ja pikkupojan äitinä oppii itsekin valtavan paljon puskutraktoreista, kaivureista, asfalttikoneista jne. Ai niin, ötököistä myös! Koetan kasvattaa poikaa niin että tekisi osansa kotitöistä aikuisenakin, ettei vaimonsa aivan nääntyisi sen kymmenpäisen lapsikatraan kanssa :)
VastaaPoistaSun tän päiväiseen HS:n kolumniin palaute: helppohan se tyttöä tai naista läksyttää. Haluaisinpa nähdä kun ko. bussikuski uskaltaisi lähteä miehen perään, joka on jättänyt jälkeensä ihan oikeaa sotkua, kuten kuset penkissä ja kaljatölkit lattialla. Pojat ja miehet tekevät ihan millä tahansa saralla eniten vahinkoa tässä yhteiskunnassa, mutta silti ainoat ketä uskalletaaan läksyttää ovat tytöt ja naiset.
VastaaPoistaPikkupoikien kohdalla kylläkin ihan päinvastoin. Kahden pienen pojan äitinä olen ehtinyt miljoona kertaa kokea sen turhautumisen, että kun pikkutytöt leikkivät villisti, heitä katsotaan hymyillen ja kun samaan leikkiin ihan samalla intensiteetillä liittyy yksikin pikkupoika, ei niin enää saakaan tehdä ja vieraammatkin komentavat heti. Olen alkanut miettiä, onko siinä jotain pohjaa miesten myöhemmälle angstaukselle, että lapsena heitä ei huomata tai huomataan vain kielloin ja komennoin.
PoistaMinulle tuli muuten vähän sama ajatus mieleen kuin ensimmäiselle anonyymille! Itse asiassa nousi mieleen jtilanne, jossa - ehkä uimarannalla, en muista tarkkaan - perheenäiti moitti teinityttöä rumasta kielenkäytöstä. Ja silloin jäi ristiriitainen fiilis - toisaalta hyvä, että joku puuttuu, mutta olisiko se sama mamma sanonut samat torumiset aikuiselle miehelle tai poikajengille?
PoistaLoistavia kirjoituksia! Tsempit kaikille vauvakuumeilijoille. Itse sain lapseni reilusti kolmikymppisenä ja sanoisin, että lapset kyllä kannattaa "hankkia" aikaisemmin, jos siltä tuntuu ja elämäntilanne sen mahdollistaa.
VastaaPoista:D Hehe, pakko vastata ihan toisin, tämäkin on niin henkilöstä ja elämäntilanteesta kiinni? Sain lapsen siinä 30-40 välimaastossa ja VAIKKA välillä mietinkin, että kait ne valvomiset olisi jaksanut nuorempana paremmin ja raskausaika oli aika raskas nimensäomaisesti (kait sekin voisi nuorempana olla helpompi?), niin SILTI en päivääkään vaihtaisi pois siitä aiemmasta: tuli biletettyä ja reissattua kaukana ja lähellä moneen kertaan ja valvottua aamuun asti ja nukuttua iltapäivään ja tehtyä pitkiä päiviä töissä ja uraa, joskus jopa burnoutiin saakka, hengattua kavereiden kanssa ja muutamia poikaystäviäkin kokeiltua ja sitten taas lisää vähän hipattua - tuli jopa maksettua asuntolainaa niin paljon, että nyt taloudellinen tilanne antaa nyt paremmin tilaa lyhyelle viikolle jne jne - on nyt koettu ja nähty ja tietää tehneensä - nyt on muiden asioiden aika. :) TIETENKIN muut biologiset tosiseikat on eri asia, niiden puolesta luonnollisesti mitä aiemmin sen parempi, mulla kävi hyvä säkä, että nasahti ekasta pillerittömästä kuukaudesta.
PoistaToisten puolesta on varmasti hankala sanoa kun pään sisään ei pääse, mutta "jos siltä tuntuu ja elämäntilanne mahdollistaa" - olettaisin, että tuossa tilanteessa monet varmasti sen lapsen tekevätkin.Vai odottavatko ihmiset näistä kahdesta asiasta _huolimatta_ ihan ekstravuosia päälle? Itse en nimittäin olisi ollut valmis alle 30v. -niin no enhän lapsia koskaan halunnutkaan. Kuumeilua ei ollut, ehkä enemmän järkipäätös tai ei oikein päätöskään kun "se vaan tuli" mutta ei ollut siis vahinkokaan. Sitä on vaikea selittää, kun ei ehkä itsekään ymmärrä ;) Jos ei ole yhtään valmis, niin lapsihan siitä voi kärsiä, siksi en ehdoin tahdoin ketään "käskisi" miettimään lasta ennen kuin on valmis, oli se myöhään tai ei. Yhdestä työpaikasta muistan yhden aina toitottaneen, että lapset pitää tehdä nuorena, että heillä on suht nuoret isovanhemmat. Minusta aivan ihme kriteeri. Eiköhän lastensuojelulla ole tarpeeksi asiakkaita, että tuolla kriteerillä lapsia hankitaan jos ei olla valmiita itse. Onhan toki isovanhemmat lapselle tärkeä juttu, mutta tuskin se eka listalla kun lastensaantia mietitään.
PoistaValvomisesta vielä pakko sanoa, kyllä jaksan itse nyt paljon paremmin valvoa kuin nuorempana :) Hassua, mutta totta. Nykyään myös liikun paljon paljon enemmän, sekin lienee osatekijä jaksamiseen. Ennen olin unikeko...
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista(Edellisessä kommentissa nolo typo, sori!)
VastaaPoistaMä ymmärrän nti Davenportia. Tosin itse olen kokenut ja käsittänyt ns. vauvakuumeen lähinnä tarpeena saada lapsi tietyn henkilön kanssa, eikä niinkään pakottavana tarpeena saada lapsi ylipäätään. Jälkimmäisen kaltainen vauvakuume on syy sille, että pariudutaan aivan väärien ihmisten kanssa ja kiirehditään liian suurissa päätöksissä (mistä voi olla kaikille osapuolille varsin ikäviä seurauksia), joten lapsen hankkiminen yksin olisi siksi ehkä suositeltavampaa kuin se, että lapsen hankkii väkisin Ihan Vaan Jonkun kanssa. Uskon, että ihan kaikkeen tottuu, joten en pidä lapsen kasvattamista yksin sinänsä mahdottomana temppuna - vaikka itse jaankin sen vastuun ja duunin tosi mielelläni toisen ihmisen kanssa.
Summa summarum: hyvä Nina! Toivottavasti tarina rohkaisee muitakin ryhtymään vanhemmaksi yksikseen.
Onko näitä ohjelmia mahdollista nähdä millään keinolla Suomen ulkopuolella? Harmittaa, jos näin hyvä kama menee sivu suun!
VastaaPoista"Pitääkö lapsen haluamista perustella?" Olen adoptoinut lapseni yksin ja minulle on ollut "aina" selvää se, että haluan lapsen. Miehen voi ainakin teoriassa löytää koska vain ja mistä vain, lapsen saannin suhteen aika on kuitenkin rajallinen niin biologisesti kuin adoptionkin kannalta. Minulla ei ole ollut niinkään tarvetta perustella lapsen haluamista yksin, mutta ympäristö sen sijaan on kaivannut perusteluja, enkä nyt tarkoita adoptiota hoitavia viranomaisia. Usein saa kertoa tai perustella muille sitä, miksi on yksin tähän ryhtynyt. No, vastaus on kaiketi se sama kuin yleensä: halusin lapsen, halusin äidiksi. Hirveän harvoin kuulee vauvauutisia kertovalta pariskunnalta tiukattavan perusteluja sille, miksi he haluavat lapsen. Kun ilmoitin odotuksestani, toiset onnittelivat, toiset kuvailivat hulluksi ja toiset rohkeaksi. Ja taas piti perustella!
VastaaPoistaNyt useamman vuoden totaaliyksinhuoltajuuden jälkeen olen sitä mieltä, että lapsen haluamista tulisi perustella aina. Myös pariskuntien. On jotenkin hullua, että montaa muuta isoa elämän päätöstä perustellaan ja harkitaan kenties pitkään ja hartaasti, mutta mitä tulee vauvoihin, lapsiin ja vanhemmuuteen, siihen tunteeseen ja toiveeseen vain heittäydytään. Ennen talon ostamista tsekataan monta juttua ja pohditaan budjettia, mutta lapsi vain halutaan. Siksi adoptioneuvonta oli hyvä, oli pakko pohtia sitä, miksi haluaa lapsen, miten kuvittelee selviävänsä lapsen kasvatuksesta seuraavat 20 vuotta ja miten se vaikuttaa siihen, tähän ja tuohon ja miten tukiverkostosi suhtautuu, auttaa, tukee, onko sitä ylipäänsä...
Mietin aikoinaan hedelmöityshoitoja, mutta päädyin adoptioon. Hullua, mutta mietin, että biologisen lapsen kohdalla en yhtään tietäisi kuka ja mistä se lapsi on tullut, kuka on se luovuttaja miehiään. Adoptiossahan lasta ei voi valita, eikä yhteisiä geenejä ole edes sitä puolikasta, mutta silti. Adoptiossa se lapsi oli jo, Ja siksi sitä tarvetta ei ollutkaan silloin perustella.
Perusteita tai ei, elämäni paras päätös on ollut saada lapsi yksin.
Hei,
VastaaPoistaTässä isänpäivänä miettii kaikenlaista...
Koitin googlailla, mutta onkohan tuo First comes love- nähtävillä jossain suomeksi tai englanniksi?