Laatikko on lastattu lapsilla

Minua lähestyi pari viikkoa sitten Tavarafillari.fi sivustoa ylläpitävä Hesarin liikennetoimittaja Teppo Moisio. Hän oli huomannut kiinnostukseni laatikkopyöriä kohtaan ja päätti lisätä bensaa liekkeihin tarjoamalla hetkeksi lainaan oman sähköavusteisen, kaksipyöräisen Bakfietsinsä!

Goddammit! Pääsisin kokeilemaan paitsi uudenlaista lastenkuljetusta myös sitä, miten pieni akku jeesaa ylämäissä! Koska tällaisesta tarjouksesta ei kieltäydytä, fillari saapui pihallemme viikko sitten.

Jo parin päivän päästä oli selvää, että Moisio on juoni tyyppi. Hän tiesi, että ihastuisin ikihyviksi. Ja kirjoittaisin jutun, jonka nyt kirjoitan.

1. Miten sillä ajetaan?

Ensitreffit jännittivät. Pyörän painopiste on edessä ja ajotuntuma perusfillariin tottuneelle ihan erilainen. Pitkä ja raskas pyörä piti ottaa vakavasti - mistä tahansa mutkasta ei puikkelehdita ja nopeudet on pidettävä rauhallisina, sillä pysähtymismatka on vähän pitempi. Toisaalta pyörä oli erittäin vakaa eikä säikähtänyt pieniä töyssyjä ja kanttareita. Aivot kalibroituivat nopeasti ja ketteryys löytyi harjoituksen myötä. Turha maltillisuuskin karisi, kun laatikosta käsin vaadittiin lisää vauhtia.

Sähköavusteisuus oli yllättävän tärkeä ominaisuus. Pidin sitä ennakkoon kalliina nöföilynä (yleensä yli 1000 euron lisävaruste), mutta täytyy myöntää, että säädettävä jeesi teki polkemisesta harvinaisen miellyttävää ja helppoa. Systeemi oli ulkonäöllisesti huomaamaton (akku on pakkarin alla) ja yhtä helppokäyttöinen kuin vaihteet: avustuksen tehoa voi säätää käsin ajon aikana.

Ja tulihan sitä sähköä käytettyä. Kun laatikkoon lastaa 35 kiloa lapsia ja kymmenen kiloa ruokaostoksia, ylämäet ovat vähän liikaa. Tämän allekirjoittivat myös kaikki pyörää testanneet miehet.

Uimarantaretkelle mahtuivat kaikki kamat mukaan.

2. Miten se toimii lastenkuljettamisessa?

Bakfiets asetti lastenroudauksessa riman ihan uudelle tasolle. Laatikossa on turvavyöt kolmelle ja pakkarille saa vielä kiinni perinteisen lastenistuimen. Lastaaminen on turvallista tukevan kaksijalkaisen seisontatuen ansiosta. Huonolla säällä laatikon päälle voi virittää viimankestävän kuomun.

Kakarat rakastivat pyörää ehkä minuakin enemmän - eikä vähiten siksi, että vastaantulijat ihailivat pyörää avoimesti ja hymyilivät kyydissä hihittävillä lapsille. Keulassa istuminen maisemia katsellen toi matkantekoon aivan uudenlaista viihdettä, kun laatikossa oli vähintään yhtä kivaa kuin määränpäässä.

Hyödynsin linnanmäkiefektiä myös Skidin kaverisynttäreillä perjantaina: pääohjelmanumerona oli tietokilpailu- & vaahtokarkkiajelutus laatikkopyörällä. Täysi menestys!

Pahoittelen kiljuntaa. Tai no, en oikeastaan.

3. Missä sitä säilytetään?

Tätä ihmettelin etukäteen eniten - turhaan. Näin isoa pyörää ei voi säilyttää ahtaassa fillarikellarissa, mutta ei sille autotalliakaan tarvita. Suunnittelussa on otettu huomioon, että pyörän pitää kestää ulkosäilytystä, myös Suomen oloissa. Pressulla saa peittoon puuosat joten laatikosta ei tule sateellakaan uima-allasta. Pyörä asui siis takapihalla koko viikon.

Suurin pelkoni taivasalla säilyttämisessä onkin, että joku nyysii kalliin menopelin! Onneksi tämä fillari ei ole laskukännisen baarikärpäsen ensimmäinen valinta.

Fillari toimi myös kiipeilytelineenä.

4. Pitäisikö tällainen ostaa omaksi?

Kas, siinä pulma. Aluksi olin sitä mieltä, että jumalattoman hieno peli, mutta emme me oikeasti sitä tarvitse. Näillä leveyksillä kaltaiseni kermaperseilijän fillarikausi on lyhyt: suurin osa vuodesta sataa jääpuikkoja ja pyörätiet on päällystetty aurauslumilla. Käytännön elämä hoituu muillakin konsteilla, sillä päiväkoti ja ruokakauppa ovat kävelymatkan päässä. Sitäpaitsi molemmilla on yli 10 km työmatka suuntaansa ja se taitetaan kilpailukykyisessä ajassa vain kevyellä pyörällä tai autolla.

Mutta mutta. Kun viikko kului, keksin päivä päivältä pyörälle enemmän käyttöä. Lause "Ai mutta mehän voidaan mennä laatikolla" yleistyi hälyttävästi. Synttäriostoksetkin hoidettiin nopeasti ja kätevästi kerralla kotiin.

Laina-aika huipentui viikonloppuun, jolloin olin autottomana lasten kanssa yksin kotona. En tiedä, mitä olisin tehnyt ilman pyörää! Tai tiedän: en juuri mitään. Nyt kävimme uimarannalla, luontopolulla ja ystävän luona kylässä. Jos fillarin olemassaolo muuttaa ajatustapaani jo viikossa, mitä tapahtuisi puolessa vuodessa?

Ihan ilmainen fillari ei ole, mutta tällaista menopeliä ei oikein kannata verrata muuhun kuin autoon. Ja siinä koko pointti onkin: jos tavarafillarin avulla voi luopua auton (sen ainoan tai toisen) omistamisesta, sijoitus ei ole edes kallis. Toisaalta voi ajatella, että kolmen tonnin pyörä, jolla voi tuoda kaupasta 50 kg multaa, ei oikeastaan ole enää laite- vaan elämäntapainvestointi. 

Jos lapset olisivat pienempiä tai niitä olisi kolme, en epäröisi. Nyt pohdin, kuinka monta vuotta pyörä olisi meillä aktiivikäytössä ja mitä sillä tehdään pikkulapsiajan jälkeen? (Mieleeni tulvahti kuva esiteinistä pöllimässä fillarini avaimia ja kyysäämässä sillä kotibileisiin kaikki kavereitaan.) Oletettavasti tästä pääsee eroon sopuhintaan.

Luopuminen ei ollut kivutonta. Kyllä harmitti, kun Moisio tuli tänään koputtelemaan ovelle. Hän lohdutti, että toistaiseksi yksikään pyörää lainannut ei ole pitänyt sitä turhakkeena.

Jään siis kaipaamaan. Etenkin sitä, että tavarafillarin satulassa tällainen keskivartalo-ongelmia poteva perheenäitikin on aika cool. Nähtäväksi jää, miten pahaksi tyhjän pihan syndrooma yltyy.

Ps. Jos olet alustavasti hurahtanut näihin vempeleisiin, lukaise Tavarafillari.fi:stä päivitetty osto-opas ja Lähiömutsin kokemuksista kolmipyöräisen Babboen kanssa.