Kirjoittajien, tutkija Anna Keski-Rahkosen ja toimittaja Minna Nalbantoglun mukaan lasten uniopetus on luultua helpompaa ja kaikki unikoulut turvallisia - jopa paljon parjattu huudatusunikoulu päästetään pannasta. Aikuisten (ja etenkin naisten) unettomuuden aiheuttamista fyysisistä ja psyykkisistä haitoista sen sijaan on paljon näyttöä. Väitänpä ihan ilman todisteita, että jokainen vanhempi tietää, mitä kahden tunnin unet tekevät parisuhteelle.
Olen paljon miettinyt, että kestänkö itse vain poikkeuksellisen huonosti unettomuutta, kun vanhempien unentarpeesta ei juurikaan puhuta. Toki joka puolella hoetaan, että "äidin pitää nukkua kun vauva nukkuu", mutta miten ihmeessä se onnistuu? Minua nukuttaa yöllä, koska käpyrauhaseni käskee niin. Minä en siis saa unta milloin tahansa, enkä varsinkaan puolen tunnin välein. En voi nukkua vaunukävelylläkään.
Suomessa vallitsee jonkinlainen talvisotamentaliteetti, että oli yö ollut miten paska tahansa, kunnon äippä on aamukuudelta pirtsakkana piirakkaa rypyttämässä. Sumppia vaan koneeseen ja Maybellinea ripsiin niin se parisuhde kyllä virkoaa ihan itsestään arjen aarremaassa. Pääasia, ettei perheen lapsukainen vaan joudu vuodattamaan yhtään kyyneltä. Kyllä se siitä!
Voin kertoa, että ei se siitä.
Unettomuus aiheuttaa minulle sen mittaluokan vitutuksen, että tällainen ajattelumalli toimii vain, jos eroaminen olisi lailla kiellettyä ainakin lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana. Ja siinä suohirviötilassa ei paljon sen vuorovaikutussuhteenkaan rakentaminen lapsen kanssa kiinnosta paskan vertaa. Minä lähden siitä, että skidin onnellisuuteen (jos sitä haluaa pitää jonkinlaisena tavoiteltavana olotilana) vaikuttaa enemmän se, että asumme Koti-Insinöörin kanssa samassa osoitteessa ja vieläpä hyväntuulisina vanhempina.
Tähän asti yöt ovat menneet Snadin kanssa yllättävän hyvin. Vauvelsson viettää yönsä kopassa sänkyni vieressä, mutta puolen vuoden jälkeen ajattelin hiljalleen lopettaa yöimetykset ja ottaa käyttöön kaikki lailliset menetelmät, joilla yöt saadaan sujumaan omassa huoneessa ilman hulinoita, huudolla tai ilman. Sillä niitä hulinaöitähän tulee kyllä joka tapauksessa. Niiden pitää vain olla poikkeus säännöstä.
Paras ohje ikinä on mun mielestä ollut, että lapsi on onnellinen, jos äiti on onnellinen.
VastaaPoistaMä olin sellaisessa sumussa ekan vuoden (unenpuute, NE hormonit?), etten vieläkään ymmärrä kuin voin olla hengissä.
Vaikkei tietysti saisi sanoa mitään, kun tässä vasta odotetaan lasta saapuvaksi (varsin alkumetreillä), niin mulle on itsestään selvää että jos aion säilyä jossain määrin toimintakykyisenä, niin unta on saatava.
VastaaPoistaAion siis tehdä kaikkeni etten ole siinä tilanteessa missä moni "mammautunut" kaverini, että vauva ja sen tahti (tai oikeasti kaiken tahdin puute) määrää ihan kaiken ja kun meidän pieni nyt ei vaan nuku kun kainalossa tissi suussa niin sitten tedään niin...vaikka silmäpussit äidin silmien alla kasvavat ja näkee ettei äidillä ole todellakaan hyvä olla.
Ymmärrän kyllä että teoriassa on helppo sanoa näin ja käytäntö voi olla eri asia, mutta silti, en usko että lapsi menee rikki vaikka se joskus itkee. Kyllä minustakin on varsin ehjä ihminen kasvanut vaikka olen 2kk ikäisestä nukkunut omassa huoneessa omassa sängyssä. Noh, on mulla muitakin aika eriäviä mielipiteitä nykyajan "mamma"-liturgioihin, joten otan sitten vastaan kaiken niskaan tulevan arvostelun kun sinne asti päästään (peukut pystyssä että tämä pieni valtaisan kuvotuksen aikaansaava alkio pysyisi matkassa mukana :)
Voi, tämä on ihan mun lempiaihe, koska todellakin ei tarvi kun yksi yö mennä alle 8h keskeytymättömillä unilla tai jos pitää nousta ylös (nykyään harvakseltaan kantaa yökävelijä takaisin omaan sänkyynsä), niin olen kuin zombie seuraavana päivänä. Vauvavaiheessa tuli hermoromahdus 4kk kohdalla, johtuen yöheräilyistä 2h välein. Sitten mies laittoi siihen stopin ja huudatusunikoulu alkoi. Ja kesti sen 2-3 yötä, jonka jälkeen meillä nukuttiin pitkät pätkät ja lapsi on siitä lähtien nukkunut, ihan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, loistavasti. Olen usein ihmetellyt miten monet äidit ja joskus myös isät jaksavat vuosikausia monta kertaa yössä heräilyä. Itse olisin samoissa oloissa jo dead. Ja samalla olen laittanut kädet ristiin, että mieheni on niin fiksu, että pakotti tämän hormoonihuuruisen vaimonsa aikoinaan tulpilla ja peltoreilla makkariin ja koulutti lapsen nukkumaan. Unikoulu todellakin rules!
VastaaPoistaMusta on ihanaa, että tässä maassa, jossa on tabu sanoa vanhemmuudesta MITÄÄN, siis YHTÄÄN MITÄÄN negatiivista, on olemassa sun kaltainen kirjoittaja, joka kertoo miten asiat voi olla ja miten ne monilla onkin, vaikka kovasti muuta esitetään.
VastaaPoistaLapset on täällä vasta harkinnassa, mutta kiitos sun ja läheisten ystävien (joilla on pieniä lapsia) on meidän kuva vanhemmuudesta realistinen sen pullahötön ja hattaran sijaan. Onnellinen voi olla vaikka välillä vituttaisikin.
Kiitos!
No mä olen eri mieltä, enkä pelkää sanoa sitä! :D
VastaaPoistaMulle kaikenlaiset unikoulut, siis ainakin sellaiset joissa jätetään lapsi yksin tai annetaan itkeä, ovat kauhistus. Itse olen yllättävän hyvin kestänyt parin vuoden pätkissä nukkumisen, ensimmäiset puoli vuotta se tuntui ihan tappavalta, mutta siihen tottuu.
Toisaalta olen sitä mieltä, että jokainen tyylillään. Itse luotan näissä asioissa Sinkkosen ja Searsin mielipiteeseen, ja ennenkaikkea omaan vaistooni, joka kertoo kyllä selvästi omantunnon pistona jos olen tekemässä jotain jonka uskon lapselle haitalliseksi. :)
Kun on syntynyt kaksosena niin kyllä sitä varmaan on pienestä asti saanut huutaa eikä aina kukaan ole ehtinyt paikalle kesken itkun, kun emme olleet edes esikoisia. Emme myöskään aina päässeet sen ihmisen syliin, jonne olisimme halunneet, koska syli oli jo täynnä! Tai sitten jompi kumpi laskettiin alas, että toinen pääsi vuorostaan syliin... Oliko tämä kaikki sitten kovin haitallista? En jaksa oikein uskoa siihenkään.
VastaaPoistaItse olen lukenut unikoulua puoltavia lausuntoja myös lapsen näkökulmasta eli kovin rauhaton lapsi kärsii itsekin siitä, ettei osaa nukkua kuin pätkissä ja unikoulun avulla voi opettaa lasta nukkumaan.
Unikoulussa lapsi voi myös oppia itsekseen nukahtamaan uudelleen, jos herää kesken unen eikä enää hätäänny, kunnes äiti/isä tulee paikalle. Tämäkin on hyvä taito.
Asioissa on aina puolensa. :)
Jos useimmat lapset heräilevät useamman kerran yössä vielä vuoden iässä, niin onko se ongelma, vai onko se vain tyypillistä lapselle?
VastaaPoistaMeidän tytön fysioterapeutti kuuluu tähän kastiin, joka kannattaa unikoulua henkeen ja vereen. Edelleen hän jaksaa jauhaa vaan meidän lapsen huonoista yöunista mikä ei MILLÄÄn tavalla suoranaisesti liity hänen työnkuvaansa. (neuvomassa myös missä kohtaa syöttötuolin kuuluu olla ruokapöytää, kieltämässä syöttötuolin kääntämisen lattiatasoon, olisi kiikuttanut muutaman kuukauden kotona olon jälkeen tytön omaan huoneeseen. Perhepeti ehdoton paha, jne.
Ja asiaha ei siis hänelle vieläkään kuulu, mutta silti jauhaa edelleen kuinka tyttö tarvitsisi ehjät yöunet omassa huoneessa omassa sängyssä.
Sattuneista syistä emme halunneet laittaa lasta erihuoneeseen. 4 kuukautta erossa joka yö oli ihan tarpeeksi. Enkä olisi pystynyt nukkumaan kumminkaan, kun piti välillä kurkkia ja kuunnella hengittääkö toinen. (Onneksi meillä olki hälyytin tähän.)
Ja tyttö on ja pysyy meidän vieressä ja meidän huoneessamme. Tosin viikko sitten saimme tuota lastensängyn meidän sänkymme ja seinän väliin. (Häkkisängyssä ei ole suostunut nukkumaan kahdeksaan kuukauteen ollenkaan.)
ja meillä kyllä tyttö huutaa öisin ja kiukuttelee, mutta tuo on kyllä taas opittua että se pullo pitää yöllä saada. (Ja vesipullo lentää lattialle/seinään, jos semmosen tuo.)
Että sinällään, jos energiaa olisi niin opettaisin eroon pullosta. Mutta kun en jaksa. T
Meillä kyllä on pari unikoulua auttaneet, jotka olen jaksanut pitää. Mutta sitten tulee taas sairasteluaika ja se pilaa koko jutun eikä jaksa alottaa taas alusta. Ja meillähän sairastellaan paljon. Joten se on ihan sama jättää moiset unikoulut pitämättä.
Piti kommentoida jotain unikouluaiheeseen, mutta kun luin nuo edelliset kommentit niin pystynkin keskittymään vain tähän: mua ärsyttää todella paljon, kun ihmiset joiden perilliset nukkuvat hyvin, päivittelevät miten heräilijän äidille, miten "en mä vaan jaksais tollasta heräilyä! oisin ihan kuollu!". No, jotkut lapset vaan heräilee pitempään, vaikka unikoulut on tehty. Ja sillon sitä on vaan jaksettava, piste. Kun ei muutkaan sitä heräilyä hoida kun ne lapsen vanhemmat. Ja yllättävän paljon hyväkuntoinen ihminen jaksaakin. Ei se tarkoita, etteikö heräilyt väsyttäis/ärsyttäis/toisinaan kovastikin harmittais, mutta kun ei sille aina mitään voi.
VastaaPoistaMä olen kanssa sitä mieltä, että jokainen vanhempi tarvitsee unta riittävästi, että voi olla lapselleen hyvä äiti tai isä. Meillä on olleet pojat hyviä nukkujia, aika aikaseen ruvenneet nukkumaan pitkiä öitä. Esikoisen kohdalla meni niin, että nukkui 1,5v asti meidän kanssa samassa huoneessa pinniksessä, sitten siirtyi omaan huoneeseen kun saatiin kolmioon hänelle se oma huone. Tämä nuorempi tapaus siirtyi noin puolen vuoden iässä omaan sänkyyn, kun yösyömiset oli rajoittuneet lähinnä siihe aamuyön pulloon. Siitäkin nyt on jo onneksi päästy eroon. Viimeinen taistelu, tutista eroaminen on vielä edessä. Muistan että esikoisen kanssa rupesi vuoden iän jälkeen olemaan sitä että heräili huutamaan sen tutin perään useasti yössä, joten se sillon kylmästi otettiin pois. Poika huusi kolme iltaa; ekana iltana 45min, toisena 15min ja kolmantena 3min. Ja me annettiin huutaa. Välillä käytiin laskemassa takaisin makuulleen ja siliteltiin hetki, mutta koska meillä ei koskaan ole kumpaakaan lasta mitenkään nukutettu, vaan viety sänkyyn ja jätetty itsekseen nukahtamaan, niin mitään nukahtamista ei jääty odottelemaan.
VastaaPoistaMutta onhan se ihan tosi, että jotkut kestää sitä vähäunisuutta paremmin kuin toiset. Mä tarvitsen unta paljon ja usein otin päikkäreitä kotona kuopuksen kanssa ollessani, kun esikoinen oli hoidossa. Mutta vain muutaman kerran jouduin viime syksynä menemään luennolle myöhässä tai jättämään koulun väliin kokonaan, kun kuopus oli valvottanut yöllä.
Komsikomsaa, tsemppiä niihin valvomisiin niille jotka niiden kanssa taistelee. Itse en pystyisi, en sitten millään, kun tuntuu että tähän arkeenkin pelkästään väsähtää kun apuja ei juurikaan mistään suunnasta tule, saatika sitten ettei saisi edes öitään nukkua.
Tää on munkin lempiaihe. Ja mä jopa aluksi ajattelin, että mussa on jotain vikaa kun en ole lapsen saatuani oppinut tulemaan toimeen 4tunnin yöunilla. Mä tiedän paaaljon äitejä, joilla on unirytmi mennyt ihan sekaisin pitkäksi aikaa, itseni mukaan lukien, lapsentahtisesta imetyksestä ja yöhulinoista. Sitten nämä ressukat syyllistävät itseään kun ei jaksa vaikka niin pitäisi. Lapsistakin sanotaan, että unentarve on yksilöllistä niin miksei näin olisi aikuisillakin. Meillä parisuhde vajosi sellaiseen syöhön pikkulapsiaikana väsymisen ja uupumisen takia, että tekee mieli onnitella itseäni kädestä pitäen, että me ollaan onnistuttu nousemaan siitä.
VastaaPoistaMä tarvin ja haluan nukkua paljon. Onneksi mun lapsenikin on samanlainen nykyisin. Tän perheen onni on, että isä pärjää vähillä unilla tai ainakaan muuta möröksi, jos unta ei tule.
Odotinkin, että kirjoittaisit jotain unikouluista, kun eilen uutisissa tuli kirjan julkistamisesta juttu :-) Mä ihmettelen, että eikö neuvola voisi auttaa perheitä enemmän tämän nukkumisen kanssa? Se kun tuntuu olevan tällä hetkellä isompi ongelma kuin esim. ravinnon riittävyys tai hygienia.
VastaaPoistaMulla meni lasten (kaksoset) ekan puolen vuoden aikana unirytmi sekaisin, eli kun lapset alkoivat kevyen unikouluttamisen jälkeen nukkua, minä olin hereillä vanhasta tottumuksesta. Melatoniinin avulla sain taas normalimmasta rytmistä kiinni.
On myös mielenkiintoista, kuinka unen tarve ja väsymyksen aiheuttamat oireet vaihtelevat ihmisestä ihmiseen. Olisin mielelläni se, joka kestäisi 4 tunnin riekaleiset unet ja jaksaisi seuraavana päivänä ok. Mulle kunnon väsymys tuo masennuksen kaltaisen fiiliksen ja se on hirveetä, juuri kuten kirjoitit.
Tsemppiä vauva-aikaan! Hyvä, kun tuot näitä tärkeitä aiheita esille.
Itse olen saanut ties minkälaisia kommentteja, jos olen erehtynyt valittamaan huonoista unista, vaikka meillä ei ole nukuttu kunnolla reiluun puoleen vuoteen. Kun joskus 3kk paikkeilla mies hoiti pari yötä ja ehdin sitä blogissakin kiittää, niin sain kommentteja miten surkeaa on ensin valittaa kolme kuukautta, kun toiset valvovat kaksi vuotta ja ovat silti super-äitejä.
VastaaPoistaItse en ole missään välissä tuntenut itseäni super-äidiksi. Minulle on työn ja tuskan takana hoitaa yhtä vauvaa, koiraa ja kahta kissaa. Samalla pitäisi itsekin vielä syödä jotain, mies ei voi edes haaveilla mistään lämpimästä ruuasta kotona töiden jälkeen. jos ei tee itse.
Itse olen myös sitä koulukuntaa, että jos yöunet muuttuvat säännöllisesti huonommiksi, niin en saa sitten enää unta edes silloin, kun siihen olisi mahdollisuus. Tervetuloa vaan unihäiriöt, nekin on kyllä koettu. Siinä on ihan mukava valvoa aamuyöstä, ja odottaa, että kyllä se kohta herää syömään. Ja miettiä kaiken maailman salaliittoteorioita.
Nyt kun vauva on reilu 6kk, on meillä ollut pientä unikoulua. Tutin kanssa tosin, ei huutoa. Mies on laittanut tuttia, ja mä olen nukkunut viikon verran. Kohta loppuu miehen loma, ja mä jatkan sen tutin laittamista. Ehkä se kohta osaa nukkua? Tai sitten ei. Kolmen tunnin välein herää vieläkin, mutta nälkää aletaan huutamaan vasta viideltä tai kuudelta. Kelpaa.
Ja hei, kun se suo alkaa vajottamaan, niin pyydät sen isän auttamaan. Tai jonkun sukulaisen, ja painut itse korvatulppien kanssa toiseen huoneeseen. Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty.
Mun eka lapsi nukkui ja toka ei todellakaan nukkunut. Ei pitkiä pätkiä eikä muutenkaan. Samanlainen edelleen muuten nyt 8 veenä... Muistan sen vuoden, kun oli vauva ja taapero, todella painajaismaisena. Olin hyytynyt, kypsä ja itkuinen.Ja siis VÄSYNYT! Siihen kun lisäs miehen yötyön, niin huh! Mutta hengissä selvittiin. Hauskaa ei ollut. Aika ei kultaa muistoja. Mutta uskalsin vielä kolmannen lapsen tehdä, kunhan pari vuotta ensin nukuin :)
VastaaPoistaTsemppiä!!!!!!!!!!!
Taannoin bloggasin samasta aiheesta. Nyt vain totean saman minkä kirjoituksessani, suuri väsymys vastaa humalatilaa ja kuka antaisi pienen vauvan humalaiselle - ei kukaan. Toivon itse, että lahjojen sijaan olisin saanut vaikkapa kärryttelijää viemään lapsen 2h pois, että olisin saanut nukkua RAUHASSA.
VastaaPoistaUnikouluista sen verran että olen päässyt todella läheltä näkemään miten unikoulu toimii. Se ei ole missään määrin "lapsentahtista" hommaa, koska siinä ajatellaan nimenomaan aikuista. Siinä vaiheessa kun vanhempi kärsii, lapsen unen rytmittäminen on luultavasti ainoa tie onneen. Suosittelen ainakin Helsingin ensikodin unikouluun hakeutumista kaikille yli 6kk lapsen säännöllisestä ja stressaavasta nukkumisongelmasta kärsiville.
eve, ihan totta! Myös isi on onnellinen silloin. :)
VastaaPoistaAnonyymi, onnea matkaan! Vauvan kommunikaatiorepertuaari on sen verran laiha, että jos se itkusta menisi rikki niin aika paljon olisi rikkinäisiä vauvoja.
Henkka, muistelinkin että sä olet samalla tavalla uniongelmainen kuin mäkin. Hyvä että sun mies oli kartalla!
Suvi, kiitos itsellesi kivasta palautteesta! Ja luota itseesi, kun/jos se aika tulee. Tapoja järjestää perhe-elämä on ihan yhtä monta kuin perheitäkin.
Juille, näissä hommissa ei pidä tehdä mitään mitä ei halua, etenkin jos tilanne ei ole kestämätön. Mä muuten hoidin unikoulun meillä koska K-I ei kestä kuunnella huutoa. :)
Daalia, hyvä pointti! Kahta isommissa sisarusparvissa lienee sama homma..
poikkeama, jutussa sanotaan vähän epäselvästi että "Noin kolmasosa tai jopa puolet kaikista pienistä lapista kärsii Ukon tavoin jossain vaiheessa uniongelmista. Vastasyntyneelle heräilyt ovat normaalia, mutta yli kuuden kuukauden iässä normaalia useammat heräilyt yössä eivät enää kuulu kuvioon." Eli en tiedä mitä tuo "jossain vaiheessa" tarkoittaa mutta nähtävästi puolivuotiaan pitäisi jo osata nukkua. Sairaan lapsen kanssa on tietty eri asia, täytyy ajatella myös omaa mielenrauhaa.
kas, mä lähinnä yllätyin siitä miten vähän jaksan vaikka ihan hyväkuntoinen olenkin. Subjektiivisia asioita nämä jaksamiset!
Hanski, en tiedä olenko iloinen vai en kun tämäkään lapsi ei diggaa tuttia. Siinä kun on puolensa. Mutta vain kolme iltaa meni esikoisen kanssa meilläkin, joten suht helppoa.
Anonyymi, no todellakin, mä en ekalla kerralla pystynyt pitkään aikaan nukkumaan heräilemättä jatkuvasti vaikka ei olisi tarvinnut. Sain nukuttua vasta kun aloin vihdoin luottaa unikoulun tulokseen, enkä jännittänyt että milloin pitää herätä.. koomasta nousin maaliskuussa 2008.
Punajuuri, on the spot! Mä olisin myös tosi mielelläni ihminen, joka tarttisi vain muutaman tunnin unta. Ei näistä mun unenlahjoista (8h on vähimmäismäärä, mut mieluiten 10h) ole kuin haittaa. :/
verski, oh, onneksi sullakin on loistomies! Tää uusi ipana on huomattavasti rauhallisempi kuin isosiskonsa, olen siis luottavainen että homma *saattaa ehkä mahdollisesti* mennä vähän helpommin tällä kertaa. Superäitien kisoja kannattaa seurata täältä mun vierestä katsomosta. :)
Tiitu, juu, aika ei tosiaan kultaa muistoja kun tilanne on riittävän paha. Mulla on esikoisen ekasta puolivuotiskaudesta täydellinen blackout. Mut rohkea veto vääntää vielä kolmas! :)
Oi mutsi mutsi, aivan! Ja juu, lapsentahtisuudesta nimenomaan unikoulussa pyritään eroon. Kiitos tosta vinkistä!
No joo,
VastaaPoistaEttä sain makiat naurut tuosta sun piirakan rypytys-vertauksesta. Ite vauva-ajan univajeesta mulla ei oo pahoja muistoja, mies auttoi kiitettävästi. Mutta voi perseen suti sitä tenavaiän sairastelua! Mulla oli (ja on edelleen)kaks astmaatikkoa muutaman vuoden sisällä, just kun toisella ehkä vähän helpotti niin toinen aloitti alusta. Ja kun jompikumpi oli kipeänä, niin meillä ei nukkunut kukaan, sitä yskän, vinkunan, kurkunpääntulehdusten, liman ja epätoivoisen ajattelun "...tu kun ei saa KOSKAAN nukkua!!" sekamelskaa en unohda koskaan. Muistan kun seisoin kaverin ovella tyyny kainalossa itkua nieleskellen ja kysyin saanko punkata heillä kun kakaroiden yskältä ei saanut kotona nukuttua. Se väsymys oli helevettiä.
Joten NUKKUMINEN KUNNIAAN. Unenpuutteesta kärsivä äiti ei ole hyväksi kellekään, vähiten ipanoille.
Täti
Mutta onko oikeastaan kyse vauvojen vai vanhempien uniongelmista joita tässä pitäisi hoitaa?
VastaaPoistaItselleni on herännyt ajatus että kyse on enemmänkin siitä että aikuiset eivät osaa enää nukkua tai pikemminkin nukahtaa herätysten jälkeen. Alleviivataan vielä että tämähän ei ole kenenkään oma syy! Vauvojen heräily kun tuskin on mikään uutta vaikka unikoulut ovatkin moderninmaailman keksintö. Liekö syynä sitten nykymaailman stressi/viihde-elektroniikka/fyysisentyön puute mutta unettomuudesta kärsivien lapsettomienkin määrä tuntuu aika hurjalta.
Itselleni (erittäin suuriuniselle joka tarvitsee työelämässä ollessaan 9h yöunet) on menossa kausi jolloin 2-3 herätyksen yö on normaali, mutta ei ne 5-6 herätyksenkään yöt ole mikään harvinaisuus. Ja silti en ole tippaakaan väsynyt (jos illalla on vain malttanut mennä ajoissa nukkumaan). Tätä on jatkunut puolisen vuotta ja jaksaminen on tullut itsellekin yllätyksenä. Muuta syytä en keksi kuin sen, että minun on todella helppo nukahtaa (ja perhepeti vielä helpottaa asiaa). Ja painotetaan nyt vielä että tämähän ei ole minun omaa ansiotani!
Mutta mitä huudatusunikouluihin tulee niin kuvitelkaapa vaikkapa kissaemoa joka jättäisi 3-viikkoiset (vastaa aika hyvin puolivuotiasta lasta, jos nyt ei oteta huomioon että ihmislapsi on vielä paljon avuttomampi) yksin nukkumaan/huutamaan... Ja mitä taas tulee kaksosten tai sisarusparven elämään, niin ihmisäidit eivät ole koskaan olleet niin yksin lastensa kanssa kuin nykyään. Äidin unenpuutteen ratkaisuksi pitäisikin löytyä ennemmin auttavia käsipareja kuin unikoulua, mutta ainahan se ei ole mahdollista.
Itse asiassa nykyvanhempien sukupolvi taitaa olla juurikin unikoulusukupolvea... mikähän yhteys tällä on meidän aikuisiän uniongelmiimme?
Komppaan edeltävää Anonyymiä, kissavertaus käynyt omassakin mielessä. Ja unen puute on karmeaa, mutta itselle eka toimenpide oli ja olisi heräilystä aiheutuvien haittojen minimointi, siis vauva viereen nukkumaan. Meillä vauva ei kovin aikaisin oppinut nukahtamaan ilman aikuista, mutta oppi sensijaan hoitamaan yösyömisen hädin tuskin heräämättä ja herättämättä minua. Luulin ensin miehen olevan harhainen, kun kertoi moisista syömingeistä.
VastaaPoistaJa tämä tyyppi muutti kotiin sairaalasta 5-vkoisena, kuten tuolla joku aiempikin koki, ei sen jälkeen omaan huoneeseen nukuttaminen ollut vaihtoehto. Ehkä traumatisoituneen äidin ratkaisu - tai sitten Luonto päätti näin.
Taidan jättää nyt kuitenkin kommentoimatta, kun minulla ei ole mitään positiivista sanottavaa.
VastaaPoistaMinä olin henkeen ja vereen huudatusunikoulua vastaan, mutta meillä elämä pisti eteen ongelman. Vauva (yli vuoden ikäinen) huusi nukkumaan mennessä oli vieressä tai ei, tassuteltiin tai hierottiin tai tehtiin mitä tahansa. Mietin vaan, että minkälaiset traumat mahtaa siitä tulla kun ei vanhemmat osaa lastansa rauhoittaa vaikka on samassa huoneessa. Kokeiltiin sitten mennä huoneesta pois ja antaa toisen itsekseen yrittää. Huudon määrä oli sama, mutta meidän vanhempien kärsimys vähän väheni (vaikka ekana iltana jouduin lähtemään ulos kun en pystynyt huutoa kuuntelemaan). Kolmen viikon sinnikkään yrittämisen jälkeen huudon määrä alkoi vähentyä ja puolen tunnin huutamisen sijaan vauva huusi enää vartin. Kahden kuukauden päästä huuto kesti enää 5 minuuttia.
VastaaPoistaEttä mua sinänsä lohduttaa, että huudattaminen ei jonkun tutkimuksen mukaan lasta vahingoita, meillä kun en mielestäni voinut valita huutaako lapsi vai ei.
Täti, jep, sairaan lapsen kanssa on ihan eri juttu ja vielä spesiaalimpaa tietty kroonisen vaivan kanssa. Me ollaan aloittamassa nyt toista remonttiaaltoa kun yhdestä varastohuoneesta tehdään nukkumakelpoinen soppi juurikin siksi että täällä aivan varmasti jossain vaiheessa yskii kaksi skidiä..
VastaaPoistaAnonyymi, tämä oli tervetullut näkökulma, aikuisetkaan eivät osaa nukkua. Toisaalta mulla tuo esikoisen kanssa valvominen nimenomaan aiheutti uniongelmia, joita mulla ei koskaan aikaisemmin ollut. Omalla kohdallani teoria ei siis päde kun nukun (ja itse asiassa broidikin nukkuu) normitilassa kuin lapsi (..no pun intended) ja mutsi lähti duuniin sen lakisääteisen 3 kk jälkeen, joten varmasti olen huutanut kaikesta mahdollisesta. Karsastan aina ihmisten ja eläinten vertailua, sillä elämme kaikilta osin aivan erilaisissa maailmoissa, mutta siinä olet oikeassa että liian yksinäistä tämä perhe-elämä nykyään on. Ja moni saa tietty syyttää myös itseään siitä että ei mene ajoissa nukkumaan, kysehän on priorisoinnista: nytkin istun tässä koneella vaikka snadi nukahti juuri. :) Mä uskon siihen että hermosto vain kehittyy lapsilla eri tahtiin. Meillä on käynyt ihan hyvä tsägä.
Hermannin rva, tuo syöttämisprosessi kuuluu eittämättä perhepedin hyviin puoliin. Meistä vaan ei kumpikaan nuku jos samassa sängyssä on kolmas pieni pyörä. Valinta on aika selvä.
Anonyymi, niinkin voi tehdä. :)
Oli aika jolloin en muistanut nukkuneeni kolmea tuntia pidempään. Sitten tuli aika jolloin en muistanut nukkuneeni kahta tuntia pidempään. Väitän persoonallisuuteni muuttuneen.
VastaaPoistaSilti väitän myös, että ajatus siitä että "ei saa nukkua" tai että "ei ole nukkunut" on haitallisempi. Silloin pelkää/stressaa/kammoaa ja alkaa etsiä apua esim. unikouluista, sen sijaan, että hyväksyisi tämän elämänvaiheen. Se on ohimenevä kumminkin. Ja muistaisi havainnoida kehää kiertäviä ajatuksiaan "unen vähyydestään".
Tsemppiä kaikille kanssasisarille! Uskaltakaa hakea itsestä hyvältä tuntuvat ratkaisut. Joka lapseen ei päde samat "säännöt".
En osaa kirjoittaa mitä aiheesta ajattelen lyhyesti, mutta tässä linkki. Lukekoon ken jaksaa tai viitsii.. Joka tapauksessa mielipiteet uniasioissa tuntuvat olevan jakautuneet.
VastaaPoistahttp://www.naturalchild.org/guest/pinky_mckay.html
Myös edellisen kirjoittajan mietteet voisin allekirjoittaa. "Negatiivisten ajatusten kehän" katkaiseminen auttaa.
Täällä myös yhdytään Anninan mielipiteeseen, kaikkein tärkeintä unettomuuden/pätkäunien kestämisessä on loppupeleissä oma ajatusmaailma. Että osaa ja jaksaa ajatella tätä ohimenevänä ajanjaksona, joka loppuu jossain vaiheessa.
VastaaPoistaSe, minkä unohdin aikaisemmasta kommentistani, oli että mielestäni myös uniasiassa, kuten kaikessa muussakin lapsenhoitoon liittyvässä, oikeastaan tärkein asia jaksamisen kannalta on omalla kohdalla ollut puolison tuki.
Meillä mies on harvinaisen loistava yksilö tässä(kin) suhteessa, vaikka liian harvoin sitä tulee hänelle kerrottua! :D Meillä on aina hoidettu yöheräämiset 50/50, vaikka miehen työpäivät alkavat seiskalta. Koskaan ei ole järjestelystä valittanut, ja täytyy sanoa etten olisi ikinä jaksanut vauva-aikaa puhumattakaan viimeisen puolen vuoden sairastelukierteestä ilman apua.. Jopa vauva-aikana kun vielä imetin, mies heräsi aina 'puolenvaihdon' aikaan ja nosti vauvan toiselle puolelle, jolloin mun tarvitsi ihan vain kääntää kylkeä. Joskus sanoin ettei hänen tarvitse turhaan herätä, niin vastaus oli ihmetyksensekainen 'mutta onhan se puoliksi mun lapsi, tietysti hoidan myös näistä ikävämmistä velvollisuuksista oman osuuteni'.
Kavereiden juttujen perusteella tuntuu, että äidit jätetään kauhean usein yksin valvomaan ja mies vetoaa siihen että aamulla pitää herätä töihin. Sori vaan miehet, mun mielestä työssäkäynti on usein jopa rentouttavampaa kuin kotona lasten kanssa oleminen.. :D
suurin virhe mielestani tehdaan siina kun naita juttuja uutisoidaan nain, eli kun sanotaan etta "_kaikki_ unikoulut", ja annetaan lukijan ymmartaa etta vauvan yksin huudattaminen tuntikausia suljetun oven toisella puolella on mahdollisesti uni"koulua".
VastaaPoistaalle vuodenikaisen lapsen tarpeiden huomioimattajattamisen negatiivisista seurauksista on kylla paljonkin tutkimustietoa, ja alle vuotiashan yleensa ei osaa kertoa tarpeistaan muuta kuin itkemalla. se etta antaa lapsen huutaa yolla yksin toisessa huoneessa on lapsen nakokannalta ihan sama kuin se etta paivalla se huutaisi asiaa x, ja vasyneena aitina paatan etta en nyt jaksa, laitanpa oven kiinni ja menen pariksi tunniksi parvekkeelle rentoutumaan. kylla se ihan varmasti lopettaa huutamisen jossain vaiheessa, mutta kuinka moni olisi valmis sanomaan kaverille etta no jos sa et jaksa iltapaivisin sita huutoa niin anna huutaa yksin vaikka 4 tuntia, alaka vaan mene valilla katsomaan sita kun sitten se huuto ei kylla lopu ikina?
saattaa olla etta itse ymmarran vaarin eika kukaan tassa keskustelussa tarkoittanut sita etta ei tosiaan menna edes vauvan huoneeseen kaymaan, ei vaikka huuto jatkuisi kuin kauan, missa tapauksessa pyydan anteeksi huonoa sisalukutaitoani ja/tai yleista tietamattomyyttani.
jo unikoulu jossa lapsen annetaan huutaa mutta jossa sita kaydaan esim. taputtelemassa selkaan parin minuutin valein on lapsen kannalta jo ihan eri tapahtuma, mutta kasittaakseni seka tasta etta tuossa aikaisemmasta tavasta puhutaan usein vain huudattamisunikouluna.
siis tiedan tapauksia joissa on tehty nain etta laittoivat oven kiinni ja antoivat vauvan huutaa niin kauan kuin huusi, ensimmaisena iltana kuulemma kolmatta tuntia (jonka jalkeen vauva sitten uuvahti ja hiljentyi itsestaan). kukaan tassa keskustelussa ei mielestani sanonut etta olisi kayttanyt juuri tata puhtainta huudattamisuni"koulua" (tai ainakaan sanonut niin selvasti etta ei olisi muuta tulkinnanvaraa, eli saattaa olla etta kommenttini tuossa ylla ei koskekaan ketaan taman keskustelun osaanottajista).
VastaaPoistaItse olen ajatellut unikoulua siten, että aloitetaan lyhyestä ajasta ja pikkuhiljaa, aluksi käydään lapsen luona useammin eikä lasta huudateta yksin nyt ainakaan tuntitolkulla! Unikoulun tarkoitus on kai opettaa vauvaa nukahtamaan itsekseen ja rauhassa eikä aiheuttaa lisää ongelmia?
VastaaPoistaToisekseen minua hieman huvittaa nuo eläinvertaukset, kun kyllähän esim. kissat vastaavasti vierottavat pentunsa ihmisnäkökulmasta aika kylmästi ja jos ihminen tässä asiassa toimisi kuin kissa niin ei se kovin hyvältä näyttäisi! :D
Vielä sellainen huomio, että varmaan koskaan suomalaisten vauvojen hyvínvointiin ei ole kiinnitetty näin paljon huomiota kuin nyt. Isät hoitavat lapsia enemmän, vanhempien väsymyksestä vauva-aikana puhutaan avoimesti, isovanhemmat ovat usein todella hyväkuntoisia ja hoitoapuna, äitiysvapaa on paljon pidempi kuin 3 kk (!!) ja mahdollisuuksia vanhempainvapaaseen on tarjolla, kotityöt on paljon nopeampi hoitaa, joten vauvan kanssa ehtii tehdä muutakin kuin hoitaa välittömät tarpeet jne jne.
Ei kannata siis tuudittautua siihen, että ennen olisi ollut niin paljon paremmin.
Muutamaa huonosti nukkuvaa lasta sivusta seuranneena olen tullut siihen lopputulemaan, että toiset vain nukkuvat huonosti ja siihen ei välttämättä minkäänlainen unikoulu (edes sairaalan tarjoama) auta. Ja se on kyllä ikävä juttu se. Mutta pakkohan vanhempien on silloin jaksaa vaikka kuinka väsyneenä. Eihän siinä oikein muuta vaihtoehtoa ole.
VastaaPoistaMä kyllä nimenomaan pidän tässä yhteydessä eläinvertauksesta: mikään eläin ei käsittääkseni vie pentujaan viereiseen luolaan yöksi ja nuku itse omassa luolassaan. ;)
Mutta olen kyllä ihan eniten sitä mieltä, että jokaisella toimii varmasti se oma kuvio kaikkein parhaiten. Itse en millään olisi jaksanut yöimetyksiä ilman perhepedissä nukkumista ja en vieläkään jo mukavuussyistä halua laittaa lasta (1-v) pois meidän makuuhuoneesta.
Eniten mua nyppii sellainen ajattelutapa, että jossain iässä pitäisi tehdä / harjoitella jotain, jotta sitten ko. taito osataan siinä iässä, kun sitä oikeasti tarvitaan. Esim. "pitää nukuttaa omaan sänkyyn ja nukkua yksin koko yö, jotta sitten kaksivuotiaana handlaa homman", tämähän jatkuu koko elämän: käsittääkseni esikoulukin on nykyään tosi koulumaista (verrattuna 20 vuoden takaiseen), jotta ne sitten koulussa osaavat olla koululaisia ja ala-asteella minunkin opettajani "opetti" meitä olemaan yläastelaisia. WTF! Voisko niitä kunkin ikäluokan taitoja opetella vasta siinä iässä kun niitä tarvitaan! Jos lapsi nukkuu vaikka 2 ekaa vuotta vanhempien kanssa perhepedissä, niin tuskin se enää 15-vuotiaana sinne kömpii. Itse ajattelen niin, että jos lapsi tarvitsee vanhempiensa läheisyyttä niin, että haluaa nukkua niiden kanssa, niin silloin lapsi saa nukkua vanhempiensa kanssa.
Pilami kirjoitti hyvin tuon lopun: "Jos lapsi nukkuu vaikka 2 ekaa vuotta vanhempien kanssa perhepedissä, niin tuskin se enää 15-vuotiaana sinne kömpii."
VastaaPoistaMinä olin esikoinen ja nukuin vanhempieni vieressä pari vuotiaaksi, kun en muualla yksinkertaisesti suostunut nukkumaan. (Itsepäinen siis jo pienestä pitäen.) Ja sen jälkeen kun 3-vuotiaana omaan sänkyyn siirryin en ole kertaakaan kömpinyt vanhempieni sänkyyn - en edes painajaisten aikana.
Sen sijaan nuoremmat sisarukseni, joita on yritetty nukuttaa omiin sänkyihin jo varhaisemmin kuin minua ovat vielä ala-asteikäisinä silloin tällöin kömpineet vanhempieni sänkyyn.
En nyt tarkoita, että tästä pitäisi mitään johtopäätöksiä vettää. Meistä kun jokainen on erilainen ja käyttäytyy eri tavoin. Mutta hyvä huomio, tuo joka tapauksessa on ettei se perhepedissä nukkuminen tee lapsesta jotenkin uusavutonta tai äidin kainalossa nukkuvaa teini-ikäistä.
Kommentoin anonyymina, koska tää aihe on niin tulenarka ja tiedän mielipiteeni provosoiviksi.
VastaaPoistaKaikki lapset heräilee öisin. TOiset enemmän ja toiset vähemmän. Siinä vaiheessa jos lapsi vuoden vanhana edelleen heräilee 5-6 kertaa yössä, niin unikoulu voi olla paikallaan. Muuten olen sitä mieltä, että aikuisen tehtävä on vaan jaksaa. En tajua mistä toi 6kk rajapyykki on keksitty. Joku lapsi ehkä on siinä iässä kypsä nukkumaan läpi yön esim. ilman syömistä, mutta tuntemistani lapsista erittäin harva on niin tehnyt. Suurin osa heräilee miten sattuu siihen saakka kunnes on luonnostaan kypsä nukkumaan läpi yön.
Tätä keskustelua lukiessa tulee todella mieleen että nykyvanhemmat ovat mukavuudenhaluisia ja pihalla. Todellakin, onko pakko roikkua koneella, jos voisi itse samalla nukkua? Jos sen avulla jaksaisi paremmin? Paljonko haittaa jos on muutaman kuukauden irti facebookista ja sähköpostista? Vauva-aika on aika epämukavaa, mutta se on vaan vaihe, joka menee ohi. Ei siitä itselle tarvitse mitään ruusuisia muistoja saada. Kyllä perusterveen ja täysjärkisen ihmisen pitää yksi vuosi kestää vähän vähemmälläkin unella, kun kyseessä on oma lapsi. Älkääkä nyt vetäkö tähän niitä vankien valvottamistarinoita. Kyse on täysin eri asiasta.
Ja loppukanetiksi tähän provosoivaan puheenvuoroon vielä se, että ymmärrän että TODELLA huonosti nukkuvat lapset ovat asia erikseen. Pari kertaa heräävät ovat normaaleja. Se että vanhemmat ovat väsyneitä, on normaalia. Se että elämä on epämukavaa, on normaalia. Sitä voi ihan hyvin opetella sietämään.
Eläinvertauksista voi johtaa myös sellaisen, että todella harva urospuolinen nisäkäs hoitaa jälkeläisiään... ;) Ja ihmiset varmaan mieltävät koko asuntonsa omaksi luolakseen, vaikka se lapsi nukkuisi perhepedissä, oman sängyn vieressä tai viereisessä huoneessa.
VastaaPoistaMuuten olen ylläolevan anonyymin kanssa samaa mieltä, mutta jos vanhemmat kokevat lapsen jatkuvan yöheräilyn hankalaksi (enkä nyt tarkoita yösyöttöjä...) ja haluavat yrittää opettaa tätä nukahtamaan itsenäisesti ainakin välillä, onko unikoulusta niin kamalasti haittaa (jos se ei ole tuntikausien huudattamista yms?)? Ja eikö unikoulua käytetä lapsen ollessa lähempänä 1 ikävuotta?
Tuntuu nämä lapsiasiat olevan kyllä aika mustavalkoisia. ;)
Eikös unikoulujen idea kuitenkin ole, että tuloksia syntyy ihan parissa päivässä? Unikouluja kauhistelevat tuntuvat kuvittelevan, että touhua jatketaan kuukausikaupalla, vaikka useimmissa lukemissani tapauksisa tulosta on syntynyt jo parissa-kolmessa illassa.
VastaaPoistaOn mielestäni aika eri asia antaa lapsen huutaa pari iltaa yksin (välillä lapsen luona käyden), jolloin hän oppii nukahtamaan itse, kuin antaa lapsen huutaa illasta toiseen, vaikka hän ei selvästi vielä pystyisi nukahtamaan itse. Mielestäni tuo ensimmäinen vaihtoehto on unikoulu, ja toinen vaihtoehto jotain muuta, jota en kyllä usko kovin monen vanhemman tekevän...
Vinkki tuosta negatiivisten ajatusten lopettamisesta on vähän sama kuin pyytäisi masentunutta piristymään. Tätä maailmaa on vaikea tajuta jos ei tunne murhanhimoa aiheuttavaa väsymystä. Olen ehdottomasti kateellinen kaikille jotka kestävät hyvin väsymystä mutta ihan turha tulla jauhamaan mistään mielenhallinnasta, kiitos.
VastaaPoistaJuille, meidän perheessä on tärkeämpää että edes toinen on järjissään, ei siis tulisi mieleenkään herättää miestä yöllä. Kyllä minä sen vauvan hoidan mutta pidätän oikeuden jättää kaiken muun hänen hoidettavakseen. :)
sari, voi hyvin olla että ihmiset tarkoittavat eri asioita unikoululla. Minä siis opetin esikoisen nukahtamaan ilman imetystä huudattamalla eli vein syöneenä ja hereillä sänkyyn ja sanoin hyvää yötä enkä enää mennyt takaisin. Ipana tottui prosessiin kolmessa illassa eikä huutoa jatkunut tunteja - tosin en tiedä onko sillä mitään väliä miten pitkään lapsi huutaa. Käytän sitä myös uudestaan jos tarvis.
daalia, juuri näin. Voisinhan mä myös puhdistaa lapsen hanurin nuolemalla, mutta en nyt viitsisi kun ei tarvitse! Rajanvetokysymys. :)
pilami, olen ihan samaa mieltä siinä että herkkyyskaudet eri asioihin tulevat kun tulevat ja nuo ikärajat ovat todella viitteellisiä. Pätee niin nukkumiseen kuin vaipattomuuteen. Silti lähden siitä että mun paukuttamaan tahtiin se lapsi joutuu elämänsä sovittamaan, kykynsä mukaan tietty.
poikkeama, mun puolesta vanhemmat saavat nukkua vaikka loppuelämänsä lastensa kanssa jos niin haluavat, kunhan mun ei tartte.
Anonyymi, ei tää nyt kovin provosoivaa ollut. Olen ihan samaa mieltä että facebookista voi tinkiä, syömisestä ja nukkumisesta taas ei. Mutta se taas että unettomuudesta ja sen aiheuttamasta stressistä pitäisi selvitä polla kirkkaana on täyttä skeidaa. Jos ei selviä niin ei selviä. Ihmisellä on myös lupa odottaa että vanhemmuus ei ole hirveää paskaa, pettyä jos se on ja yrittää korjata tilannetta. Rypytä sinä, minä haluan nauttia elämästä, myös pienen lapsen kanssa.
No meillä oli ne kaksoset. Ja juuri katselin alkuaikojen kirjaamisiani siitä miten vauvat silloin söivät. Ja eihän ne nyt niin runsaasti ja niin usein, mutta kun tekivät sen tismalleen eri aikaan, niin 3 yöheräämisen sijasta mulla oli 6.
VastaaPoistaJoten nippuun koko yksilöllisyys, vauvat samaan aikaan punkkaan, samaan aikaan syömään (jos toinen heräsi, herätin sitten toisenkin). Ja ihanaa ja voila, meillä se johti pian siihen että käsikädessä kävivät tuon nukkumisenkin suhteen. Siitä pian toinen alkoi nukkumaan, toiselle se piti opettaa. Omalla tyylillä unikoululla.
Ja Daalia, oli ihana lukea että ehkä noista ei sittenkään aivan sekopäitä tule vanhempiensa tekojen myötä. Terapia-säästö-rahastoa kerätään kyllä.
Hyvää yötä ja kauniita unia!
Susanna
Katja, mun mielestä sä olet täysin oikeassa siinä suhteessa, että oman ajattelun muuttamisen ehdottaminen on sama asia kuin masentuneelle piristymisen ehdottaminen. Masennuksen varsinainen hoito, siis psykoterapia, nimittäin pitkälti perustuu siihen että masentuneen ajatusmalleja pyritään muuttamaan, ts. sitä miten hän suhtautuu itseensä, omiin tunteisiinsa ja ympäröivään maailmaan. Toisin sanoen, masentunutta pyritään ohjaamaan omia tunteitaan positiivisempaan suuntaan ja oppimaan hyväksymään ne.
VastaaPoistaTämä ei tietenkään ole mitenkään suoraan verrannollista väsymykseen, mutta halusin vaan tuoda esille sen että omalla ajattelutavalla todella on ainakin omalla kohdallani ollut ratkaiseva merkitys. Mutta edelleen olen sitä mieltä, että kukin tavallaan.
Nimin. 8 herätystä viime yönä (=on ihan suhteellisen normaalia meillä edelleen kahden vuoden iässä)
Nämä on niin hankalia keskustella ja "vertailla" kun kukaan ei loppujen lopuksi tiedä miten toisella on oikeasti ollut. Meillä poika heräsi niin usein etten edes pitänyt lukua. Monesti nukahti hetkeksi mutta kun yritin kääntää hieman puutunutta kylkeä niin heräsi saman tien. Tätä jatkui sitten kivasti koko yön. Omassa huoneessa nukkuminen ei toiminut ollenkaan, ne vähätkin väliajat olin korva höröllä koska poika herää vaikka en olisi niin halunnut. Usein nukahdin itse siellä 6-7 aikaan aamulla ja oli sitten sanomattakin selvää että ei niitä yöuniksi voinut sanoa.
VastaaPoistaJoskus saatoin nukkua päivällä, mutta kas kun ei sitä unta aina tullut!
Ja jossain vaiheessa pojalla tuli aina samaan aikaan yöllä sellainen tunnin kuin sikaa tapettais -huuto ja kyllä siinä oli sitten varmaan naapurustokin hereillä. Ei auttanut mikään ja lääkärilläkin käytiin,,,juu kuulemma ihan normaalia vauvan elämää. Ei apua sieltäkään.
No onni oli sentään se, että oli apuna mies ja hänen koko perheensä, näinhän ei monella ole.
Itse tarvitsen myös väh. 9 tunnin unet, jos nukun koko työviikon esim. 8 tunnin unilla, olen perjantaina melko zombie. Näin se on aina ollut, en siitä pidä mutta minkäs teet.
Ymmärrän myös sen että oma asennoituminen vaikuttaa, mutta olisipa sekin niin helppoa. Ja mistäs sen sitten tietää onko vain alakuloa vai oikeaa masennusta.
Pojan uniongelma ratkesi sillä samalla kellonlyömällä kun muutin takaisin Suomeen. Eka yö meni niin hyvin etten tajunnut sitä ollenkaan ja siitä se sitten muuttui kertaheitolla suorastaan täydelliseksi. Siitä asti ollut loistava nukkuja äitinsä iloksi ;) Ei ikinä herää öisin, ei edes jos on kipeä.
Eli varmaan omasta luultavasti masennuksesta johtuva, mutta eipä sitä kukaan silloin puheeksi edes ottanut että voisi vaikuttaa eikä itse tajua kun oli ihan pihalla ja pää sekaisin.
Mä olen Katja sun kanssa lähes kaikesta samaa mieltä. Mä haluan nukkua koska mä haluan olla myäs hyvä äiti. Väsyneenä musta tulee ihan paska ihminen ja jo parin huonon yön jälkeen musta tulee maailmansa myynyt nyyhkyttäjä.
VastaaPoistaEhkei monien mielestä mua ole
tarkoitettu äidiksi mutta toisaalta levänneenä olen omasta mielestäni todella mahtava vanhempi, joka jaksaa vaikka millaisia uhmisraivareita.
Minulla ei ole lapsia, mutta uniongelmat tunnen liiankin hyvin. Pahinta on juuri se, kun tarpeeksi valvottuaan ei pysty paikkaamaan unentarvettaan päivälläkään, vaikka olisi mahdollisuus. Se silmät seisovat päässä ja kuulen ääniä-olotila alkaa ihan oikeasti vaikuttamaan psyykeen. Aika nopeasti vieläpä. Ainakin minulla, teistä muista en tiedä - kuten todettua, nämä ovat ehdottoman yksilöllisiä juttuja.
VastaaPoistaJos siis minulla olisi jälkikasvua - nyt moni varmaan toivoo, etten sitä hankikaan ;) - en varmasti jäisi odottamaan lopullista kilahtamistani ja sen seurauksia silläkään uhalla, että lapsi joutuisi vuodattamaan muutaman kyyneleen. Tämä, niin uskon vakaasti, koituisi kaikkien asianosaisten eduksi.
Sissus että mua voi suoraan sanottuna vituttaa kommentit tyyliin "No se nyt vaan pitää jaksaa, eihän se pitkä ajanjakso ole" ja "Onko pakko roikkua Facebookissa kun voisi nukkua"... Kun ainakin mulla on täällä kahdeksankuinen mukula, joka herättää mut pahimpina öinä 15-20 kertaa. Siis jopa vartin välein. Siinä ei todellakaan auta parin yön jälkeen enää mikään "tämä on vain väliaikaista" -positiivisuuspuppa. Jos on niin väsynyt, ettei enää jaksa aamulla kuin itkeä uupumustaan, niin kyllä TODELLAKIN on tarpeen se unikoulu.
VastaaPoistaMoni vissiin kuvittelee, että kaikilla yöheräilyssä on kyse 2-4 kerrasta ja että nämä uupuneet äidit ovat kermaperseitä, jotka vaan valittavat siksi kun eivät saakaan enää kymmenen tunnin yhtenäisiä yöunia... mutta kun se voi oikeasti olla sellaista, että ei esimerkiksi viikkoon saa kertaakaan nukkua kahta tuntia pitempää jaksoa kerralla.
Ja mitä tulee siihen miesten osuuteen yöpuuhista: musta olisi epäreilua vaatia miestä hoitamaan puolet, vaikkakin myönnän, että todennäköisesti sillä miehellä on töissä vähemmän rankkaa kuin väsyneellä äidillä vauvan ja taaperon kanssa. MUTTA sillä äidillä oma hormonitoiminta auttaa sietämään sitä unenpuutetta ja väsymystä paremmin kuin mitä se mies sitä sietäisi. Siispä meillä mies saa nukkua enemmän hyviä öitä, että edes jompikumpi olisi tolkuissansa eikä molemmat puoliksi koomassa.
Papu, en mä puhunut susta. Mä puhuin niistä kermaperseistä.
VastaaPoistaTäytyy muuten kyllä todeta, että mulla väsymys kolahti vasta nyt kun palasin töihin. (ja, ööh, lapsi ehkä havahtuu kerran yössä). Kaikki pelotteli vauva-ajan raskaudella (jollaiseksi en sitä kokenut), kukaan ei kertonut, että töissä olo se vasta rankkaa on. Oonko mä ainoa joka on kokenut tän kuvion näin?!
VastaaPoistaMinusta on tärkeää erottaa mihin tarkoitukseen unikoulua pidetään. On niitä lapsia joita on hankala saada illalla nukkumaan mutta jotka vetelevät yöt sikeää putkeen. Ja on taas niitä, jotka on helppo saada illalla nukkumaan, mutta jotka heräilevät esim. tunnin välein. Sitten on taas esimerkiksi meidän tapaus, joka menee tavallaan jälkimmäiseen mutta kyseessä oli yörintaruokinnasta vierottaminen.
VastaaPoistaLapsi oli tässä vaiheessa noin 9-10kk ja heräsi noin 10-15 kertaa yössä "syömään" siis lutkuttamaan hetkeksi tissiä. Lienee sanomattakin selvää, että minä en nukkunut ja hommaan piti saada stoppi. Yritimme ensin kertaalleen yösyönnin lopettamista, mutta 1,5h huutamisen jälkeen (tosin sylissä) tulimme siihen tulokseen ettei nyt ole oikea hetki. Yritimme pari-kolme viikkoa myöhemmin uudestaan ja heti ensimmäisenä yönä oli selvää, että tämä tulee sujumaan. Vähemmän itkua ja lopulta siihen meni kolme yötä. Joista viimeisempänä lapsi heräsi kerran itkemään viideksi minuutiksi, jonka jälkeen nukahti.Sitten nukuttiin yöt putkeen, siihen asti kunnes alkoi tulla kulmahampaita.
Vanhempien pitäisi enemmän luottaa omaan intuitioon ja myös tutkailla lasta milloin on oikea hetki ja mikä on oikea tapa. Koska sanokaa minun sanoneen, että silloin ensimmäisellä kerralla lapsi ei vaan osannut lopettaa itkemistä. Taisi olla joku eroahdistus pahassa vaiheessa. Ja silloin olosuhteiden pakosta lapsi nukkui meidän keskellä perhepedissä, eikä suinkaan omassa sängyssä, vaikka neuvolasta oltiin neuvottu, että lapsi ei osaa rauhoittua maidolta tuoksuvan äidin viereen joten omaan sänkyyn vaan. Ei pitänyt paikkaansa.
Ei ole yhtä oikeaa tapaa unikouluttaa. Vaan kaikki riippuu tarpeesta, hetkestä ja lapsen iästä.
t.M
Asun Englannissa ja olen huomannut maiden välisiä eroja tässä vauvojen nukkumisasiassa. Eli Englannissa kaikki kysyvät jo muutaman viikon ikäisestä vauvasta että joko se nukkuu yön läpi ja voivottelevat jos sanot että no, ei ihan vielä. Omani on nukkunut kahden kuukauden iästä lähtien öisin yhden pidemmän pätkän, aluksi noin viisi tuntia ja nykyään, 3.5 kuukauden iässä nukkuu noin seitsemästä seitsemään yhdellä syötöllä noin kymmenen yhdentoista aikaan. Ja tämä saatiin aikaan rytmittelyllä, eli katsotaan päiväunien aikaa ja kestoa ja syötetään tiettyinä aikoina. Jos vauva vaatii ruokaa tai unta eri aikoina, korjataan heti seuraavana mahdollisena ajankohtana 'oikeaan' rytmiin, muttei todellakaan huudateta nälkäistä tai väsynyttä lasta. Sanonkin nyt kolmen kuukauden äitiyden suomalla absoluuttisella auktoriteetillä seuraavaa:
VastaaPoista1. Opeta lapsi nukahtamaan itse heti kun se on mahdollista. Siis, älä hyssytä, kanna, keinuta, syötä tai tutita sen takia että lapsi nukahtaisi. Sopivasti väsynyt pikkuvauva nukahtaa omaan sänkyyn tai vaunuihin ilman liikettä, ääntä ym jos annat siihen tarpeeksi usein mahdollisuuden. Jos opetat huonoille tavoille, saat jatkaa niitä hamaan tulevaisuuteen asti.
2. Kun vauva herää yöllä, älä oleta että hänellä olisi joka kerta nälkä. Rauhoittele vauva sylissä, mutta laske hänet takaisin ENNEN kuin hän nukahtaa täysin. Jos huuto jatkuu, aivan pieni vauva on taatusti nälkäinen mutta kolmenkuinenkaan ei välttämättä tarvitse yhtään yösyöttöä. Jos vauva tottuu saamaan suuren osan energiantarpeestaan yöllä, hän syö vastaavasti vähemmän seuraavana päivänä ja kierre huonoihin öihin alkaa. HUOM: Tämähän ei tietenkään päde vastasyntyneeseen joka ei edes tiedä eroa päivän ja yön välillä.
Jatkuva valvominen on pähkähullua jos aikoo pitää parisuhteensa ja elämänsä kunnossa. Ihmettelen, miksi niin monet suomalaisäidit sitkuttelevat kestämättömässä tilanteessa ilman että edes lähtevät kokeilemaan muutosta. 'Tämä meidän vauva nyt vaan ei nuku' on mielestäni enemmänkin niin, että 'Minä olen itse opettanut tämän vauvani syömään ja tankkaamaan läheisyyttä yöllä.' (Ja, kyllä on olemassa sata oikeasti pätevää poikkeusta sairauden tai muun sellaisen kohdalla).
'Temppuja' mitä kokeilla: täyspimeä huone, tiukat rutiinit iltaisin joissa aina samat asiat samassa järjestyksessä, kylvetys iltaisin, unipussi, Slumber Bear tyylinen 'unikone', omassa huoneessa nukkuminen, kapalointi tai tiukasti peittely, unirätti ym.
Harvoin tapaa ihmisiä jotka olisivat tämäntyylisiä juttuja tehneet ja vauva ei vaan nukkuisi. Yleensä kuulee vaan, että vauva nukkuu vaan vieressä, tissillä, tutti suussa, jumppapallon päällä, keinutuolissa, kannossa, vaunuissa liikkeessä, autossa ym ym jotka kaikki ovat tilanteita joissa tarvitaan sinua ainakin puoliksi hereillä (paitsi tutin kanssa siihen asti kun se tippuu pois suusta ja vauva tarvitsee sinut laittamaan sen takaisin).
Itseä on stressannut vauvan yöheräilyt eniten aina silloin, kun olen yrittänyt unikouluttaa. Meillä kouluista ei vaan ollut mitään hyötyä ja kadun niitä "rääkkäyssessioita"...
VastaaPoistaJa onhan se äitien mukava ajatella, että se hyvin nukkuva vauva on jotenkin aina omien hienojen nukutusmenetelmien aikaansaannosta, eikä vaan vaikkapa onnellista sattumaa. Kyllä ne huonosti nukkuvien äidit on kokeilleet joka hemmetin keinon.
tuosta viimeisen anonyymin kommentista tuli mieleen, miten yksi tuttava sanoi joskus keskimmäisestä lapsestaan jotain äärimmäisen positiivista ja totesi vielä, että onneksi tämä ei ole esikoinen - muuten sitä voisi vanhempana kuvitella olevansa itse jotenkin erityisen ansioitunut kasvattaja.
VastaaPoistamusta se oli jotenkin aika armollinen ajatus.
Mun kaverin siskon eka lapsi oli unelmanukkuja. Äiti sitten aina kaikille selosti, kuinka lapset nukkuis hyvin jos tekis kuten hän. Syödään, juodaan, kylvetään aina samaan aikaan jne.
VastaaPoistaNo toka lapsi oli sitten erilainen. teki mitä vaan, ei nukkunut ei. Lapsen äiti kävi pyytämässä kaikilta anteeksi entistä itseään. Uskoi ettei nukkuminen AINA ole vanhemmista ja tavoista kiinni. :)
Mulla itsellä kolme erilaista nukkujaa ja monen monen monta unikoulua takana. Ainoa millä yksi nukkui, oli viereen pääsy. Olen siis perhepedin kannattaja omalla kohdalla taaperoaikana :)
Ja huom. kolmen lapsen jälkeen yhä naimissa :). EI eroa valvomisten eikä perhepetien takia... ;)
Kun heräilin vauvan vuoksi useita kertoja yössä, mietin, että on tämä kuitenkin paljon helpompaa, kun pyöriä yöllä sängyssä siksi, että työtilanne stressaa.
VastaaPoistaKun viime talvena töissä olivat kahdet YT:t peräkkäin, muistelin, kuinka paljon helpompaa oli, kun valvottajana oli vauva eikä omat ajatukset.
Liisalle, kahden lapsen ja liki kymmenen vuoden suomalla absoluuttisella auktoriteetillä taas minä puolestani sanoisin seuraavaa: 1. Älä koskaan ajattele, että sinun pitäisi _opettaa_ vauvalle jokin asia, jotta myöhemmin et kärsisi sen ”huonoista tavoista”. 2. Hyvä teesi on, että ensimmäisen vuoden ajan mennään hyvinkin pitkälti vauvan tahdissa. Tähän on paljon perusteltua tutkimustietoa olemassa.
VastaaPoistaJos vauva helpoiten nukahtaa esim. tissille, niin why not? Miksi näin ei voisi tehdä, jos se kerran toimii hyvin ja mutkattomasti. Sekä lapsi että äiti ovat tyytyväisiä. Hyvin todennöisesti lapsi ei siinä opi mitään ”huonoa tapaa”, vaan ihan puhtaasti toteuttaa vaistojansa. Ja monesti seuraamalla niitä, koko perhe pääsee helpoimmalla. Kun vauva on tarpeeksi iso, hän on valmis siirtymään kehityksessä eteenpäin. Vauvaa ei voi ”opettaa syömään ja tankkaamaan läheisyyttä yöllä”. Se tekee niin ihan luonnostaan. Ja kyllä, vauva useinkin tarvitsee sen äidin(/isän) viereensä yöllä. Sekin on ihan luonnollista. Siitä poiskouliminen on opettamista ja voi olla hyvinkin vahingollista.
Itse en siis pidä ”uniongelmana” sitä, ettei vauva nuku tai nukahda yksin. Jos nukkuminen on kuitenkin ongelma, sitä voi lähestyä myös vauvan kannalta pehmeämmin. Täällä on kiinnostavaa tekstiä lasten nukkumisesta sekä tapoja edesauttaa sitä. Tekstissä myös perustellaan huudattamisen vahingollisuutta:
http://www.hus.fi/default.asp?path=1,28,824,2547,6444,6445,7649
Ihan kokonaan puuttumatta yllä kuumana käyvään keskusteluun haluan kommentoida alkuperäistä kirjoitusta.
VastaaPoistaKiitos. Tekstistäsi rohkaistuneena meilläkin pidettiin unikoulu. Nyt meillä on lapsi (melkein 10 kk) joka iltasadun jälkeen jää tyytyväisenä ja hiljaa yksin omaan sänkyynsä ja herää sieltä vasta aamulla. Vaikka nyt en jaksa aikaisempaa tilannetta tähän kuvailla, voit varmaan kuvitella miten hienolta tämä tuntuu. Ja ei, ei jäänyt unikoulusta traumoja meidän(kään) pienelle, hän on nyt tyytyväisempi, iloisempi ja itsevarmempi kuin koskaan. Meillä siis ei huudatettu pientä tuntikausia vaan ohjeet otettiin taannoisesta (kevät-kesä 2011?) Kaksplussa-lehden jutusta "unikoulu pelasti elämämme". Kiitos vielä.
Anonyymi,
VastaaPoistaLastani ei ole koskaan huudatettu.
Hän nukahtaa ihan itse, rauhallisena ja on päivisin onnellinen, hymyilevä pieni vauva. Se, että hän osaa nukahtaa itse, ei ole 'opetettua' muussa mielessä kuin siinä, että olemme antaneet moiseen tapahtumaan mahdollisuuden. Väitän, että kaiken maailman unikouluja tarvitaan juuri siksi, etteivät lapset osaakaan siirtyä aikuisen auttamasta nukahtamisesta itsenäiseen nukahtamiseen siinä vaiheessa kun vanhemmat väsyvät valvomiseen.
Jos vauvani huutaisi yöllä, hän saisi tietysti läheisyyttä mutta kun hän nukkuu rauhallisena niin en ala väkisinkään tarjoamaan läheisyyttä jota hän ilmeisesti saa tarvitsemansa päivällä kun kerran käyttää yönsä nukkumiseen.
Se 'absoluuttinen auktoriteetti' oli vitsi...
Vielä näin jälikijunassa löysin tämän postauksen ja ajattelin tulla jättämään kommenttia.
VastaaPoistaMinulla on kolme lasta, kaikki vuoden ikään asti lukuisia kertoja yössä heräilleitä. Rankinta heräily on ollut siinä 8-12kk iässä, vartin välein tissiä suuhun läpi yön. Huippurankka vaihe se on aina ollut. Uni on tosi tärkeää, itselleni myös. Huudatusunikoulua en kuitenkaan ole koskaan nähnyt vaihtoehtona. Miksi?
Me aikuiset usein ajattelemme, että aikuisen väsymyksen sijasta on pienempi paha jos lapsi joutuu vähän itkemään. Ettei lapsi mene siitä rikki, huudatettiinhan meitäkin aikoinaan ja ihan täysjärkisiä työssäkäyviä veronmaksajia meistä on tullut. Että muutaman yön tai viikon jälkeen lapsi vihdoin "oppii", kun huutoon ei vastata eikä kukaan tule auttamaan. Niin. Mitä lapsi tarkalleen ottaen oppii?
Luin pari kirjaa, jotka herättelivät ajattelemaan aihetta syvällisemmin. Sue Gerhardtin "Rakkaus ratkaisee. Varhaisen vuorovaikutuksen merkitys aivojen kehitykselle " sekä Karyl McBriden "Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? Kuinka tytär voi parantua narsistisesta äidistä." Etenkin Gerhardtin kirja oli todella laaja kuvaus uusimmasta aivotutkimuksesta ja siinä käytiin läpi asioita, joista itse en ainakaan ollut tiennyt mitään enkä usko suurimman osan vanhemmistakaan tietävän. Todella painavaa tieteellistä tekstiä siitä, mitä lapsen aivoissa tapahtuu esim. alle 1-vuotiaana tapahtuneiden asioiden seurauksena, kuinka ne muovaavat aivojen rakenteita pysyvästi. Esim. stressihormonitaso (kortisolitaso) vakiintuu 6kk ikään mennessä pysyvälle tasolle, ts. jos ennen 6kk ikää lapsi joutuu kohtaamaan paljon stressiä (esim. itkua, johon ei vastata) hänen kortisolitasonsa jää korkeaksi ja stressiä tulee myöhemminkin elämässä helpommin pienistäkin asioista. Karulla tavalla myös kuvattiin mitä aivoissa tapahtuu näiden hylkäämiskokemusten, joissa vauva jätetään yksin huutamaan, aikana. Lapsi kokee ns. "minuuden hajoamiskokemuksen", hän ei voi ymmärtää miksi on täysin yksin maailmassa eikä kukaan kuule tai välitä vaikka on paha olla, kukaan ei tule, ei lohduta, ei ota syliin. Ja tällä kokemuksella on kauaskantoisia seurauksia luottamuksen syntymisessä muihin ihmisiin.
Me ajattelemme monesti vielä kuten 70-luvullakin ajateltiin, että vauvalle ei ole huutamisesta haittaa. Oppiipahan vain olemaan pompottelematta ja ettei aina voi saada mitä haluaa. Mutta miltä meistä itsestämme tuntuisi jos esim. kaipaisimme puolisoltamme ymmärtämystä ja lohdutusta ja hän ei koskaan tulisi vaan menisi toiseen huoneeseen pelaamaan tietokoneella? Jos heräisimme yöllä painajaisesta itkien ja kaipaisimme rakkaamme syliä mutta hän sulkisi oven sanoen "nyt on yö, nyt nukutaan?"
(jatkuu)
...jatkuu:
VastaaPoistaVarmasti moni meistä aikuisistakin tiedostaa oman tarvitsevuutensa. Usein iskevän pahan mielen tai läheisen ihmisen ja turvallisuuden kaipuun. Se ei kysy aikaa tai paikkaa meilläkään. Pienen vauvan kohdalla tämä tarvitsevuus on vielä jotakin paljon kokonaisvaltaisempaa. Miksi meidän on niin vaikea hyväksyä sitä, että vauvat tarvitsevat läheisyyttä ja hoivaa, myös yöllä? Yöheräilyjen syy ei läheskään aina ole nälkä. Meillä ainakin on kyse ollut aivan selvästi läheisyyden tarpeesta, vaikka päiväsaikaankin läheisyyttä on annettu paljon. On jotenkin käsittämättömän julmaa huomata kuinka monet vielä tänä päivänä kieltäytyvät näkemästä pienen vauvan tarvitsevuutta ja näkevät vauvat vain koneina, joiden ei pitäisi itkeä kun kaikki on hyvin (kuiva vaippa, maha täynnä ruokaa). Ihmetellään miten itkevät kun kaikki on hyvin. Ja meillä itsellämme on jääkaapit täynnä ruokaa, lämmitetyt asunnot, design-huonekaluja, iPodit ja -Padit, Facebook, liveystäviä, puhdasta vettä, duunipaikka, näennäisesti kaikki on hyvin. Maslown tarvehierarkiassa olemme siellä itsemme toteuttamisen tasolla. Ja miksi silti joskus itkemme, miksi olemme surullisia? Miksi on paha olla? Miksi kaipaamme toista ihmistä, läheisyyttä, turvaa? Miksi emme vain tyydy olemaan omissa oloissamme?
Miksi pieni vauva olisi poikkeus? Miksi vauvan tulisi ymmärtää milloin on sopivaa ilmaista tarpeitaan ja milloin ei, milloin saa itkeä ja milloin ei? Mekin saamme itkeä kun siltä tuntuu. Ei ole "uniongelmia", katkonaiset unet alle vuosikkailla ovat normaaleja. Rankkoja ne voivat olla ja apua kannattaa hakea jotta vanhemmat saavat nukkua. Mutta huudatusunikoulu ei varmasti ole se apu josta pitkällä tähtäimellä olisi eniten hyötyä tai apua, päin vastoin.
Minun vanhempani ovat kertoneet kerran lähteneensä käymään naapuritalossa ja jättäneensä minut kotiin nukkumaan vauvana. Kun tulivat kotiin olin pudonnut sängyltä lattialle ja maannut siellä itkemässä ties kuinka kauan. Vastaavia tilanteita on ollut muitakin. Olen normaali, menestyvä, onnellinen ihminen, elämässä kaikki hyvin. Ja silti monina surun ja tuskan hetkinä tunnen pohjimmiltaan olevani yksin. Tunne siitä että kukaan ei ota omaa tuskaa vastaan, ei kuule, ei välitä, kääntyy pois, on liian raskas kestää. Minä selviän siitä koska olen aikuinen ja turrutan tarvitsevuuteni harrastamalla, tekemällä, olemalla sosiaalinen ja tekemällä töitä. Mutta se pieni vauva minussa ei ole selvinnyt. Kokemus on jäänyt niin syvälle ettei mikään mahti maailmassa sitä voi pyyhkiä pois.
Meillä herättiin kaksi kertaa yössä noin 1,5 kk asti, josta kerran yössä ja noin kerran viikossa nukuttiin yön läpi. 5 kk eteenpäin nukuttiin kaikki yöt läpi 11 tuntia yössä. Tämä ei tullut vahingossa, vaan uskomme kovasti unikouluun, jota Ranskassa opetetaan. Se on erittäin kiltti lapselle ja se aloitetaan noin 2-3 viikon ikäisenä. Itketetty ei ikinä. Tähän emme usko. Hyvä yöuni on tärkeä itse lapselle ja vanhemmille kaikkien jaksamisen takia.
VastaaPoista