Ajan mittareista

Juttelimme taannoin Ipanan kanssa ajasta. Mittasimme koemielessä kellosta viisi sekuntia ja minuutin. Kaksi minuuttia kysyi jo keskittymistä.

Päivät, huominen ja eilinen, olivat aika helppoja ymmärtää nukuttujen öiden avulla, mutta viikko, vaikka yritin jakaa sen arkeen ja viikonloppuun, oli selkeästi jo liian vaikea hahmotettava. Kuukausista ja vuosista puhumattakaan, vaikka vuosi on neljännes Ipanan eletystä elämästä.

Vuodelle löytyi kuitenkin mittari.

Isoäidin vuodentakainen kuolema oli jättänyt jäljen. Ipana muisti, että viime kesänä äiti oli surullinen, mutta tunnusti, että ei enää ihan tarkkaan muista, miltä Isoäiti näytti.

Menimme katsomaan yhtä Isoäidin villatakkia, jonka olin säästänyt omaan kaappiini. Ipana totesi, että tuoksuu isoäidille. Sepä se.

Nelivuotias on carpe diem -ihminen, jolle aika ja muistot ovat abstraktia, jäsentymätöntä tavaraa. Tulimmekin siihen tulokseen, että muisti asuu koko ihmisessä, ei vain aivoissa.

Sydän muistaa, koska rakkaat ihmiset tuntuvat rinnassa.
Nenä muistaa Isoäidin parfyymin ikuisesti.
Ja suu. Koska Isoäidin luona keksit eivät koskaan loppuneet ja pyytämällä sai aina lisää