Eron jälkeinen yksinäisyys

Tulipa mahtipontinen otsikko, mutta juuri siitä tästä tekstissä on kyse: sinkkuelämän eri vivahteista. Kun katselin ystävänpäivän somekuvavirtaa, jossa onnelliset pariskunnat halailevat toisiaan, kävin läpi monta eri tunnetta: haikeutta, kateutta, surua. Koko feedi oikein alleviivasi kaikkea sitä, mistä erossa luovutaan. Useinhan pitkäaikainen kumppani on myös hyvä ystävä.

Ottaen huomioon, etten yleisesti kadehdi ihmisiä tavaroiden, ominaisuuksien tai saavutusten vuoksi (koirat, teräksiset syvät vatsalihakset ja ruoanlaittotaito ovat poikkeus), olin hieman yllättynyt tästä sentimentaalisuuden yllätyshyökkäyksestä. Jälkikäteen pohdiskelin, mistä se oikein kumpusi. Ehkä siitä etten tiedä, onko minulla tuota enää koskaan.

En ole helposti parisuhteutuvaa tyyppiä. Vaikka aivokemiani ei kaipaa pikapalkintoja yksittäisistä suhteista, olen naiseksi sen verran outo, että kiinnostavan miehen löytäminen on ylipäätään vaikeaa. Ja toisaalta ne jotka ovat kiinnostavia, eivät kiinnostu minusta. Ei muutosta tässä yläasteajoista. Lisäksi minut täytyy pakottaa pysähtymään kuten eksä teki. Tinder-maailmassa kaikki on löyhää ja uusia tulee aina. Orgaanisesti häiriöherkälle ihmiselle se ei tarjoa erityisen hyvää pohjaa tutustumiseen.

Lisäksi jonkinlainen erakkojakso on eron jälkeen henkisesti tarpeen jo ihan itsetutkiskelun vuoksi. En tarvitse ketään kannattelemaan minua ihmisenä ja toisaalta haluan olla raahaamatta edellisen suhteen odotuksia ja ongelmia uuteen. Suhteesta toiseen ryysiminen (mikä on ilmeisen yleistä) ei ole ylipäätään minun juttuni sillä en halua suhdetta suhteen vuoksi. Mitään uusperhekuvioita en halua ehkä ikinä.

No, tämän tunnevyöryn voi kääntää toki positiiviseksikin: ainakin tiedän, etten haluaisi loppuelämääni olla yksin, vaikka se onkin ihan mahdollinen skenaario. Enkä kaipaa kertaluontoista seksiä saati kenenkään salarakkaaksi vaan juuri sitä mitä kuvissa näkyi: helppoa yhdessäoloa, iloa, lämpöä, hyväksyntää. 

Enkä tietenkään ole sitä mieltä, että muiden pitäisi tässä kohtaa jollain tavalla peitellä parisuhdeonneaan. Antakaa palaa, näyttäkää mitä parhaimmillaan kahden (tai useamman) ihmisen välillä voi olla. Minä kiitän muistutuksesta ja lesoilen ystävilläni. Minulla on aivan valtava etuoikeus olla osana seitsemän naisen ryhmää, joka on tuntenut toisensa 30 vuotta – he ovat pysyneet elämässäni niin kauan että alan uskoa heidän pysyvän jatkossakin. Ja se on niin paljon, etten tiedä kehtaanko muuta edes pyytää.