ADD-nainen äitinä eli kuinka en hurahtanut vauvoihin

Kaikenlaista näpertelyä rakastava Teini ent. Skidi on koronavuoden aikana kehittynyt taitavaksi leipuriksi ja nauttii siitä. Omena putoaa joskus hyvin kauas ja niin on tarkoituskin.

Muistan ikuisesti erään äitiyskeskustelun. Eräs kanssaäiti totesi, että äitiys on hänen mielestään ihanaa, koska hän on antanut itsensä hurahtaa äitiyteen. Tämä hurahdus näkyi vauvahuumana, johon liittyi soseuttamista, loruttelua ja vaatteiden ompelemista. Tulkitsin, että hänen mielestään omat vaikeuteni äiti-identiteetin kanssa johtuivat nimenomaan tästä hurahtamiskyvyttömyydestä, jonka tunnistin itsekin. En saanut hoivaamisesta iloa.

En silloin tiennyt, että minulla oli äitiyteen poikkeuksellisen huonot eväät jo neurotasolla. Tai tiesinhän minä, tavallaan. Olin jo pitkään ajatellut, etten halua lapsia lainkaan, sillä mikään siinä ei erityisemmin vedonnut minuun. Tiesin, että kyllästyn helposti, en nauti rutiineista vaan spontaaniudesta, ajantajuni katoilee aivan eri skaalassa kuin muilla, minun on vaikea tulkita toisten ihmisten ajatuksia ja teen mielelläni montaa asiaa yhtäaikaa. Persoonani ei jotenkin sopinut ollenkaan yhteen lapsiperhemielikuvieni kanssa, jossa keskiössä oli valtava määrä itselleni vieraita ja jopa tylsiä asioita.

Näin jälkikäteen on hämmästyttävää, miten täsmällinen epämääräinen ajatukseni oli. Munasarjani eivät hurahtaneet äitiyteen sen enempää kuin minäkään, joten koin olevani vauvan kanssa aivan väärässä paikassa ja ympäröity ihmisillä, joilla selvästi oli menossa aivan erilainen elämänvaihe kuin minulla. Näiden pätevien, energisten ja neuvokkaiden naisten maailma ei räjähtänyt unen ja liikunnan puutteesta ja jatkuvista keskeytyksistä, he kukoistivat. Minä näin painajaisia, että olin raskaana. Edelleen yksi ahdistavimmista painajaisistani koskee sitä, että huollettavanani on vieras lapsi. Toisen työ, toisen painajainen, heh.

Olen tämän blogin olemassaolon ajan toitottanut kahta kokemukseeni kiinteästi liittyvää asiaa. 

Lisääntyminen ei ole kansalaisvelvollisuus eikä huoltosuhde ole naisten vastuulla. Ei äitiys välttämättä tuo mitään onnen tai naiseuden täyttymistä, vaan voi käydä aivan päinvastoin. Ja ei, et edes välttämättä kadu päätöstäsi. En tiedä, mistä itsekkyydellä syyllistäminen ja yksinäisellä elämällä pelottelu kumpuaa, mutta on selvää, että lapsettomuuden valinnut nainen voi elää aivan yhtä vajaata tai täyttä elämää kuin äitikin, erilaista toki. 

Äitiyskokemus ei ole universaali. Joillekin äitiys on luontaista ja helppoa, joillekin ei. Jotkut pystyvät myös tekemään veroilmoituksen ajoissa, täyttämään valtavia numeroexceleitä ja keskittymään itse uutiseen, vaikka kirjeenvaihtajan hiukset heiluisivat hassusti tuulessa. En pysty samaan vaikka haluaisin ja yrittäisin, sillä hurahtaminen ei ole valinta. Suosittelen hakeutumaan niiden ihmisten seuraan, jotka tunnistavat samoja haasteita, ja etsimään ratkaisuja niiden kanssa, jotka eivät lyttää kokemustasi, vaikka se tarkoittaisi, että et olisikaan parhaimmissa bileissä mukana. Tarkkaavaisuushäiriöinen nainen voi olla mainio äiti, mutta hän jos kuka tarvitsee tukirakenteita, neuvolaa, ystäviä, noutoruokaa, lastenvahteja ja kasvatuskumppaneita, mieluummin useampia, jotta hän voi keskittyä siihen, missä on parhaimmillaan. Lasten isän on syytä varautua ottamaan vastaan paljon perinteistä stereotypiaa laajempi rooli. 

Suhteeni äitiyteen on parantunut vuosi vuodelta. Rakastan isoja lapsiani, joista ei tarvitse huolehtia koko aikaa ja joiden vessahätää ei tarvitse arvailla. Päinvastoin, he haluavat tietää, olenko muistanut syödä lounasta ja antaa Wilmassa luvan metsäretkeen, jota pyydettiin jo kolme päivää sitten. 

Huomaan, että tästä matkasta on jäänyt myös arpia. Ryhdyin äidiksi aivan liian takki auki, pohtimatta. Tunnen ajoittaista epäuskoa siihen, uskallanko yrittää mitään, mistä en ole sataprosenttisen varma. Minua vaivaa myös omituinen vastuunpakoilun tarve. En halua ottaa hoitaakseeni mitään, mitä en ymmärrä tai mikä ei ole pakollista, hyi. Puolustan raivoisasti oikeuttani omaan tilaan ja aikaan enkä tee kompromisseja harrastusteni kanssa. Ja vauvoja kavahdan varmasti ikuisesti. Olen kuitenkin oppinut toivottamaan muiden vauvoista onnea, koska useimmat äidit sitä tuntevat.

Sinulle neuropsykiatrinen kohtalotoverini haluan antaa virtuaalisen äitienpäivähalauksen jo nyt, koska sunnuntaina en kuitenkaan muista. Olet selvinnyt ihan sairaan vaikeasta setistä, todennäköisesti ihan hyvin. Olet ylittänyt itsesi satoja kertoja, oppinut pyytämään apua ja priorisoimaan, nyökkäillyt kaikille hyvää tarkoittaville neuvoille ja itkenyt vasta kotona. Sinä olet riittänyt puutteinesi ja vahvuuksinesi, vaikka polvet ovat puhki ja tukka hätäponnarilla.

Lapsi on kasvanut ilman hurahdusta, koska meitä äitejä on ollut maailman sivu aivan valtavan moneen junaan.