Mistä sinua saa kritisoida?

Olisi taas somekohu puitavaksi. Mungolife-blogin Anna lähti Dubaihin perheensä kanssa keskellä pandemiaa. Matkaan oli syy, jota vaikuttaja ei halunnut puida julkisesti, joten kohu oli valmis. Iltapäivälehdet osallistuvat moraalipaniikin lietsontaan ja nyt hänelle – luonnollisesti – tippuu tappouhkauksia. 

Vaikuttajakollega Emmi Nuorgam esitti kiinnostavan kysymyksen tapaukseen liittyen: mistä minua saa kritisoida? Kuinka paljon vaikuttajan elämää saa ruotia julkisesti? Kuinka paljon yleensä ihmisiä kannattaa lain mukaan sallituista valinnoista vaatia tilille? Mikä on oikeudenmukaista ja reilua? 

Kysymys on ihan aiheellinen. Keskustelua pitää voida käydä, mutta mitä kannattaa lähteä kritisoimaan? Ja missä kohtaa kritiikki ampaisee yli asteikon? Ad hominem -hyökkäykset ovat aina tarpeettomia.

On selvää, että aikana, jolloin osa ihmisistä jännittää matkaa lähikauppaan, vaikuttajan aurinkolomasta nousee haloo. Korona on paitsi kiristänyt monen hermoja äärimmilleen myös nostanut sosiaalisen vastuullisuuden aivan uudelle tasolle. Mausteena on myös eriarvoisuutta. Rajat ja baarit eivät ole kiinni, mutta lukiolaiset eivät pääse lähiopetukseen ja koko tapahtuma-ala on ollut työttömänä vuoden ilman korvauksia tai toivoa elinkeinon palauttamisesta. Yksi eristää itseään enemmän kuin toinen, mikä aiheuttaa katkeruutta: miksi minä en saa mutta tuo saa? Tätä taustaa vasten ulkomaan matkaa on mahdotonta ymmärtää ellei henkilö kerro syytä. Ja hän ei halua kertoa. Hänellä on rajanvetoon täysi oikeus yhtä lailla kuin seuraajilla on pettymykseen täysi oikeus. Mutta ratkaisu on joko luottaa siihen, että kyseessä on vastuullinen ihminen, tai lakata seuraamasta häntä. Tappouhkauksia ei oikeuta mikään. 

Vastuullisuuden suhteen olen sitä mieltä, että jos vain ekojumalat saavat puhua, täällä on aika helvetin hiljaista. On pakko pystyä tuomaan esiin erilaisia mielipiteitä, taustoja ja motiiveja, myös niitä epäsuosittuja, joita tekisi mieli salailla. Haukuin kestovaipat, koska ne eivät imeneet pissaa, mikä on vaipan pääasiallinen tehtävä. En todellakaan pitänyt imetystä äidin ja vauvan herkkänä hetkenä. Seison näkemyksieni takana edelleen.

Mutta se, mikä vaikuttajien somekohuissa on erityistä (ja mistä olen ennenkin vaahdonnut), on mediatalojen rooli. Klikeistä elävä media ammentaa toimeentuloaan raivosta. Minusta suurin ongelma eivät ole seuraajat vaan ei-seuraajat, siis ihan random iltapäivälehtien lukijat, jotka etsivät aiheita pillastua. He eivät tiedä, mitä vaikuttajan elämässä on tapahtunut, mitkä ovat hänen puheenaiheitaan tai minkälainen hänen tyylinsä on. He eivät välttämättä lue edes juttua, sillä mahdollisuus pöyristymiseen vie voiton.

Iltapäivälehtien juttutyyppi, jossa tartutaan julkkisten sisältöihin ja väännetään niistä aivottomia klikkiotsikoita (jos otsikkoon saa ympättyä jotain "rajua" vastakkainasettelua, se tehdään siekailematta ja totuuden kustannuksella) on kuvottava. Jutun kirjoittamiseen ei tarvitse minkäänlaista osaamista ja vaivannäkö on nolla. Samalla tavalla suhtaudun kaikkiin juttuihin, joissa jutun kohdetta ei haastatella. Olen itsekin joutunut tällaisen höttöjournalismin hampaisiin. Olin ilmoittanut täysin järjettömän koulupäätöksen jälkeen, etten aio osallistua kuntapolitiikaksi kutsuttuun kalliiseen ajanhukkaan vaan ilmoitin jatkuvan poissaolon valtuustoon loppusyksyksi, jolloin paikallani oli varajäsen. Länsiväylä ei sen kummemmin taustoja selvittänyt vaan uutisoi, etten ole koskaan kokouksissa paikalla. Aviisi meni sen jälkeen minun kirjoissani samanlaisten paskalehtien sarjaan kuin IL ja IS enkä ole siihen sen koommin siihen tarttunut. 

Mutta siihen kritiikkiin. 

Kerron arjestani aika valikoidusti enkä ole somessa läsnä 24/7/365 – oletan että kaikki ymmärtävät näkevänsä jäävuoren huipun. Minun kanavieni otsikot valikoituvat sen mukaan, että minulla on niistä jotain sanottavaa – en siis esittele päivän asuani, koska se olisi vain sairaan outoa. En tavoittele mahdollisimman suurta yleisöä vaan mahdollisimman laadukasta, sillä sapiofiilinä pidän keskustelusta älykkäiden ihmisten kanssa. Silloin tavoitteena ei ole samanmielisyys vaan keskustelu per se. Pyrin linjaamaan tämän tavoitteen jo ihan tekstissä: jos toivon keskustelua, kuten usein toivon, kysyn ihan suoraan, että mitäs mieltä me tästä olemme. 

En tartu kaikkiin kommentteihin. En väännä asioista, joita juttuni ei käsitellyt, enkä jaksa osallistua keskusteluun whataboutismista, lillukanvarsista tai sananvalinnoista. Olen immuuni kommenteille, jotka koskevat ulkonäköäni tai identiteettiäni, ja totaalisen disinformaation (kuten rokotehuuhaan) ja öyhötyksen poistan kyselemättä. 

Someraivon edessä kannattaa aina kysyä itseltään, mitä oikeastaan tietää kyseisestä ihmisestä ja jutun taustoista. Toiseksi voi miettiä, millaisista valinnoista itse toivottaa kritiikin tervetulleeksi. Kolmanneksi voi miettiä nk. Hanlonin partaveistä: "Never attribute to malice that which can be adequately explained by stupidity". Näillä kolmella pääsee pitkälle.