Kävin pyhäinpäivän iltakävelyllä lähitienoilla. Ulkona ei näkynyt juuri ketään, mutta eräältä terassilta kaikuivat ilmeisesti rapujuhlien snapsilaulut, yhden talon ikkunassa oli vilkkuva jouluvaloshow ja venerannassa tuoksui kannabis. Ajattelin, että nähtävästi kukin käsittelee tätä tilannetta omalla tyylillään.
Kun Suomi sulkeutui huhtikuussa, ainoa hyvä puoli, jonka tilanteesta löysin, oli se, ettei ollut marraskuu. Oltiin sentään menossa kohti kesää, pioneja, pisamia, uimarantoja, linnunlaulua ja jäätelöä. No, nyt on marraskuu ja olemme menossa kohti mörönpersettä. Lockdown ei onneksi ole yhtä täydellinen kuin keväällä, sillä koulut sentään ovat auki, mutta toisaalta kaikki normaalit kaamoksentappoaseeni on poistettu käytöstä. En pötki D-vitamiinilla, kirjoilla ja kirkasvalolampulla kovinkaan pitkälle. Selviän loppuvuodesta yleensä sillä, että tungen kalenterin täyteen teatteria, musiikkia, juhlia, yleisiä saunoja, dinnereitä, kaupunkireissuja ja kylpylöitä. Ihan mitä tahansa, kunhan ei tarvitse tuijottaa pimeyttä. Joulukuu pyhitetään tietenkin pipareille, konserteille, joulupoluille ja pikkujouluille.
Tällä hetkellä kalenteri on tyhjä. Päässäni on vähän sama tilanne. Tiedossa on vain rahallisesti tiukkaa arkea ilman takarajaa tai mahdollisuuksia korjausliikkeisiin.
En oikein tunnista tätä olotilaa. Olen saavuttanut jonkinlaisen stabiilin apatian tilan. Päivät kuluvat, mutta mitään ei tapahdu. Ihan kuin olisin juuttunut ikuiseen pms-vaiheeseen, jossa vain tuskissani odotan jotain muutosta tapahtuvaksi. Mitään takarajaahan tälle kiristelylle ei ole näköpiirissä. Joulun ajatteleminen tuntuu toistaiseksi täysin mahdottomalta.
Tässäkin kohtaa joku varmaan ajattelee että asenne ratkaisee. Mutta mistä asennetta, kiitollisuutta, iloa ja optimismia pitäisi oikein repiä? Siitä että kaikki läheiset ovat elossa? Kuulostaa vähän 1600-luvulta eikä erityisemmin lohduta.
No.
Onneksi on koira, joka lyö edelleen tassulla naamaan joka aamu ja pakottaa ulos.
Onneksi on tennis, jota voi pelata riittävillä turvaväleillä, ja vihreä pallo, johon voi kohdistaa kaiken henkisen ja fyysisen turhautumisen, mitä 2020 on kasannut.
Onneksi on äänikirjoja, joiden avulla voin kävellä seuraavatkin lenkkarit puhki.
Onneksi on kersat, jotka pälättävät ajatusteni päälle juttujaan, hukkaavat tavaroitaan ja vaativat keskittymään katkenneiden hiuslenksujen kokoisiin ongelmiin.
Onneksi on ystävät, jotka ovat aivan samassa tilanteessa ja vakuuttavat että vaikutan yhtä epänormaalilta kuin aiemminkin.
Miten sulla menee?
Kiitos kiitos kiitos. Samat fiilikset täällä. Kuukausia kestävä pms-olo, jonka loppumisesta ei ole mitään tietoa.
VastaaPoistaEn tee edes niitä suht turvalliseksi järjestettyjä asioita, joita monet muut, koska siipan turvallisuudentunne on erittäin herkkä kukkanen ja sitä järkyttää mikä tahansa asia, jossa riski ei ole 0. Mm. lapsen koulunkäynti ja pihaleikit (ei ole mitään erityisriskihommia meillä). On vähän raskasta.
Kyllä, on vähän raskasta. <3 Ja on varmasti superraskasta olla siipan kanssa eri linjoilla tuosta turvallisuudesta.
PoistaMinä olen tietämättäni vuosien ajan kehittynyt pandemiatilannetta varten: tullut hiljalleen koko ajan erakommaksi ja kotonakököttäväisemmäksi. Nyt stressaan jos jokin suunnitelma on tehtynä - oli se sitten influessarokotusaika, ystävän tapaaminen, lapsen Halloween-juhlat tai hääpäivä hotellissa, ahdistaa pitääkö se peruuttaa koska jollakulla on nuha, ja sitten surettaa kun pitää. Mutta pitämällä kalenterin niin tyhjänä kuin se lapsiperheessä voi olla pärjään aika hyvin; tämä aiemmin hiukan mieltä painanut introverttikehitys palkitsee nyt - kotoilu ei sellaisenaan ahdista ollenkaan, kunhan sentään tiedän ettei tämä ihan loppuiän olotila kuitenkaan ole.
VastaaPoistaKäyköhän monille iän myötä noin että alkaa vähentää huomaamattaan ihmiskontakteja? Mä olen ambivertti ja kaipaan kyllä kalenterimerkintöjä, mutta huomaan myös solahtavani tähän himassa kökkimiseen yllättävän helposti. Takarajan puuttuminen kyllä ahdistaa.
Poista"Päivät kuluvat, mutta mitään ei tapahdu."
VastaaPoistaTämä.
Tämä lause on vakoiltu suoraan minun elämästäni. Ikävä kyllä, sillä en toivoisi mokomaa olotilaa kellekään. Lisähaasteena tässä on se, että minulla kyllä olisi töitä (toistaiseksi ainakin), joten jotakin pitäisi tapahtua, mutta minkään aikaansaaminen on kivinen tie. Juuri taisi Yle tai HS uutisoida, että etätyöläisiä uhkaa apatia ja allekirjoitan tämän kyllä.
En tiedä onko pahinta se, että jos nyt heti huomenna todettaisiin että korona on kadonnut ja normaali elämä alkaa taas, en tietäisi mitä tekisin. Varaisin ehkä ravintolasta pöydän ja kutsuisin ystävät syömään (ja koska kaikki muut tekisivät samalla tavalla, ahdistuisin siellä kuitenkin) No, olisi sekin jo jotakin, mutta mitä sitten sen jälkeen? Ööö... en tiedä? Mitä pirua se normaali elämä edes oli? Sitä että uskalsi mennä bussilla keskustaan? Such wow.
Olen pahoillani on että meitä on enemmänkin. :( Ja tunnistan myös tuon suunnan puutteen kroonistumisen – jos jonain aamuna korona olisi poissa, en tiedä olisinko yhtään sen energisempi.
PoistaTäysin sama olotila. Luulin, että tämä johtui pääosin siitä, että se suuri ilon ja lohdutuksen lähde eli koira kuoli, mutta on tässä varmaan mukana tätä koroa-apatiaakin. Kuuntele koiran tassujen rapinaa lattialla, nuuhkutuksia, hautaa kasvosi koiran turkkiin, käykää nauttimassa syksyisestä (lähi)metsästä (ei tässä kukaan nyt jaksa organisoitua niin kovasti, että johonkin Nuuksioon ajelisi). Niistä ainakin itse saisin voimaa, jos koira ei olisi poistunut.
VastaaPoistaKoiran menettäminen tällaisena vuonna on kyllä vähän liikaa. Otan osaa.
PoistaMarraskuun selviytymissuunnitelma sisältää kirkasvalolampun (elinehto jo 10 vuoden ajan), runsaasti ulkoilua (oma piha + oma koira auttavat tässä paljon), riittävästi eli tosi paljon unta, sekä mahdollisesti avantouintiharrastuksen elvyttämisen. Juuri sain pudotettua keväällä kertyneet koronakilot, joten serotoniintuottoa tukevalle hiilarimätöllekin on oma lokeronsa.
VastaaPoistaMarraskuulle sovittu kavereiden mökki+palju-reissu peruttiin juuri ja se ottaa kyllä kupoliin. Yhdet teatteriliput on vielä jemmassa joulukuulle, saapi nähdä mikä tilanne on silloin. Ja uimahallissa on muuten mukavan väljää arkiaamuna seitsemältä. Paitsi tietysti vesijuoksualueella. Viimeksi keskityin kuvittelemaan edessäni kolmen rintamana lilluvat mummot norpiksi, niin ei ärsyttänyt ihan niin paljon.
En mä tiedä. pitäis olla joku selkeä, helposti noudatettava strategia. Mutta toistaiseksi paras keksimäni on "aina kun alkaa kiristää, älä rähjää perheelle vaan ota suklaata".
Mutta tähtäin on selvä: jouluksi Lappiin! Jos vaan ei maakuntarajoja suljeta, tai kukaan perheestä sairastu strategisesti...
"Älä rähjää perheelle" on kelpo neuvo moneen tilanteeseen! Sitä tulee tehtyä juuri siinä vaiheessa kun niitä vähäisiäkin kalenterimerkintöjä perutaan...
PoistaAvantouintiharrastuksen elvyttäminen olisi mahtavaa. Ottaa vähän kupoliin kun asun tässä aivan rannan tuntumassa eikä missään lähellä ole yleistä saunaa, josta pääsisi uimaan.
Neuvottele tällainen https://www.loylykontti.fi/ lähirantaan, jos Matinkylä on liian kaukana :)
PoistaOijoi, aivan paras kaupallinen yhteistyö!
PoistaMä taas oon päättänyt taistella läpi tästä marraskuusta.
VastaaPoistaKerään asioita, mitä voi tehdä: VOin käydä lenkillä kaverin kanssa, voin mennä pakohuoneeseen, voin nähdä kavereita kotona tai varovaisesti jopa ravintolassa. VOin tilata ruokaa.
Kävin juuri hotellissa helsingissä. Siellä oli kylpyamme, tyhjä kuntosali ja ihana sänky.
SItä en vielä tiedä miten selviän työpäivistä. Ne vaan kestää. Ja mä haluan höpötellä ihmisille enkä olla etätoimistolla. /Rimpula
Ymmärrän hyvin höpöttelytarpeen! Mulla ei oikein nyt ole eväitä taisteluun, kevät tyhjensi takin eikä se oikein täyttynyt kesän aikana. -_- Ja kaikkia rientoja rajoittaa myös rahatilanne, joka on sen verran epävarma ettei mihinkään "turhaan" viitsi investoida.
PoistaJuuh, aika lailla tässä alkaa olla takki tyhjä. Eikä minua yhtään lohduta kuulla, että monella tuntuu menevän ihan mainiosti ja he voisivat olla etätöissä ikuisesti. Oikein hienoa heille, mutta itse olen vajonnut alun paniikin ja ahdistuksen jälkeen syvälle epätoivon kuiluun. Pudotessani olen koittanut parhaani mukaan räpiköidä lenkkeilemällä, leipomalla ja hyggeilemällä niin saatanasti, mutta ei se kyllä auta. Tällä villasukat jalassa olen tekevinäni etätöitä, vaikka oikeasti doomscrollaan netissä ja tuijotan youtubea. No mutta hei onneksi tätä ei ole jäljellä enää kuin ehkä vuosi, tai enemmän, jos rokotukset eivät tehoakaan. Heippa elämä, olit joskus kiva.
VastaaPoistaHEAR HEAR. Olen itsekin pohtinut että aika hitosti odotuksia laitetaan rokotteeseen, joka on pieraistu markkinoille alle vuodessa. Positiivisuus toimii vain, jos siihen on jotain todellisia eväitä, nyt en keksi juuri mitään.
PoistaAivan hirveä vuosi, olen burnoutin partaalla. Tuntuu kauhealta valittaa omasta työstään, kun niin monelta ovat työt loppuneet kokonaan. Opettaminen+omien lasten opetus ja hoito keväällä eivät ottaneet niin koville, mutta aika ihon alle meni julkinen keskustelu omasta professiosta. Siihen päälle ilmoitus koulurakennuksen pakkaamisesta purkukuntoon sen saman 2vkon aikana, kun palattiin lähiopetukseen. Kyllä, opettajat pakkaavat ne homeiset kamat ja muutkin, oman työnsä ohessa, koska meillä ei ole työaikaa. Että oli ihana ja pitkä kesäloma, mutta takaraivossa takoi koko ajan tietoisuus siitä, että syksy tulee olemaan rankka. Se oli pahempi kuin odotin. Päivää ennen opetuksen alkua selvisi, että väistötilat eivät ole valmiit. Joten siinä sitten ängettiin neljäsosa koulua siivouskomerosta seuraavaan koon koloihin. Ja samalla muistettiin vaatia yleisesti turvavälejä, etäisyyksiä, otettiin koppia kaikista ja paikattiin kaikki maailman oppimisvajeet ja ongelmat. Koska opet pystyy. Mietin, että Prisman kassana vois olla myös ihan kiva olla. Vois laskee leposykkeet ja jaksaisi olla äiti omille lapsilleen.
VastaaPoistaMut kiitos kivasta blogista! Niistä aina piristystä väliin! :)
Pyhä sylvi. Kuten jo tuolla ylläkin kommentoin niin tänä vuonna kaikki ylimääräiset vastoinkäymiset tuntuvat aivan kohtuuttomilta! On niin olennaista että kouluissa ja päiväkodeissa aikuiset jaksavat kun kodeissa voi olla aika kireää.
PoistaJa mä just ajattelin tänään kun katsoin Snadin koulukuvaa että opet on kyllä huippuja: tämäkin oli laittanut oppilaiden lempipaidan päälleen kuvaan kun olivat pyytäneet. <3
Itseä helpottaa kun on vauvavuosi nro 2 menossa huonosti nukkuvan vauvan kanssa. Tässä horroksessa menee tämä pandemia-aikakin hiukan varkain ohi. Tosin suunnitellun lattemammailun peruuntuminen kyllä kismittää, vaikka monilla onkin paljon vaikeampaa. Kunhan nyt päiväkodit pysyisivät auki, niin esikoisella olisi järkevää tekemistä päivisin ja itse voisi nukkua aamuisin univelkoja pois. Poikkeustila alkoi viime keväänä pari viikkoa ennen vauvan syntymää ja oli kyllä päiväkotia ikävä päivittäin. Nyt olen päättänyt pari vauvaharrastusta missä uskallan käydä ja muuten palloillaan kotona. Mutta miksei täällä ole yhtään siistimpää, vaikka kerrankin olisi aikaa siivota?
VastaaPoistaJoku saatanan sumuverhohan tässä on elämän edessä. En ole edes itse tehnyt mitään tiukkoja rajoituksia tai linjauksia kuinka "saan" toimia, mutta jos kerran kolmen kuukauteen tehty hauskaksi tarkoitettu parin lasillisen kumoaminen ystävän seurassa saa aikaan lähinnä primitiivisen "olen uhattuna-olon" on kai jotain pään sisässä muuttunut ja aivoissa peseytynyt. En jaksa mitään. Ei kiinnosta mikään. Olen täysin lähiöitynyt. Arki pyörii samaa tylsää kaavaa, olen lapsille etäinen ja ärtyisä. Jotta tän ankeuden voisi vielä maksimoida ja voimavaroja venytellä, ollaan ajateltu taas muuttaa, johan edellisestä on kohta 6 kuukautta. Onnea uuteen kotiin, hip v*tun hei.
VastaaPoistaVastauksena kysymykseesi: Ei mee hyvin.
Sylvia
Mullahan ei sinänsä ole mitään valittamisen varaa kun palkka juoksee täällä toimistolaisen kuukausipalkkaisen etätöissä, lapset on isoja ja koulussa päivät ja muutenkaan en kauheasti baareissa nuoku niin sinänsä elämä ei ihan hirveän erilaista ole - mutta blaaaaaaah. Kyllä kiristää pipoa ja paljon. En ala tässä listaamaan syitä koska ne on ihan samoja kuin kaikilla muillakin. Mä oon jo niin pitkällä että toivon että tää taas *kesäksi* helpottaa niinku teki tänä kesänä. Mutta sit muistan että helvetti kesään on.... 8 kuukautta? Ehkä kaadan viiniä. Ja hei! Jotain positiivista. Kävin muuten tuossa kun viellä toimistolla sai olla kuukausi sitten, niin ikäkausitarkastuksessa otattamassa kaikenlaisia arvoja ja maksa-arvot oli niin hyvät että uskallan kaataa toisenkin lasillisen. Että jos mun korona-aikaisella viinin lipittämisellä maksa-arvot pysyy niin alhaisena, niin aiiiiiika paljon sitä pitäisi juoda että tilanne on päällä. Ja tämähän ei millään muotoa ole kehoitus kenellekään lähteä alkoholismin polulle, kunhan mainitsin.
VastaaPoistaMoi, mulla on pitkästä aikaa (=moneen vuoteen) ihan hyvä olla. Pohdin kyllä tuossa reilu kuukausi sitten että nyt tämä taas alkaa ja aika raskaalta tuntuu, mutta oon ottanut uuden askeleen mun rakkaan harrastuksen parissa, ja elämä ei tunnu niin pahalta nyt kuin monena vuotena aiemmin. Teen pari kertaa päivässä pitkän mielikuva/meditaatioharjoituksen. Visioin itseni onnelliseksi milloin missäkin ja olo ei olekaan sen myötä ollut hassumpi. Ja pimeys ei tunnu myöskään niin pahalta, vaan oikeestaan ihan ookoolta. Sillä siis tämä pimeäjakso. Haaveissa toki päästä myös hiihtämään. Jos se onnistuu tänä vuonna niin sithän talvi on jo selätetty :)
VastaaPoistaOnhan tässä hiukan alavireistä fiilistä ilmassa. Vaikka perusasiat on kunnossa, molemmilla vakaa työtilanne ja etätöitä tehdään. Mahdutaan hyvin kun on iso omakotitalo. Suunnitelma oli, että tänä vuonna olis jatkunut "rauha" eli lukiolainen käy koulua ja 2 vanhempaa asuu opiskelupaikkakunnalla. No näin ei ole, koska opiskelut etänä ja jonpikumpi vanhemmista lapsista on lähes koko ajan "vieraana" täällä. Eli ruokahuoltoa ym on taas enemmän.
VastaaPoistaIroniaa tässä tilanteessa on se, et juuri vuoden alusta päästiin miehen kanssa vauhtiin kulttuuriharrastukissa eli ehdittiin käydä pari kk konserteissa ja museoissa ym. Kun oli vihdoin aikaa, kun nuorimman kuljettamista vaativa harrastus loppui. No se loppui tehokkaasti Koronaan. Nyt ei edes moinen huvita...
Tosin puhuttiin miehen kansas et nyt kyllä loppuvuosi aletaan ravaamaan taas museoissa kun siellä luulis olevan turvajärjestelyt kunnossa.
Muutamia ystäviä on nähty kun tiedetään, että he viettää yhtä sisäänpäinlämpiävää elämää, todettiin, että ei näissä tapaamisissa ole juurikaan riskiä.
Ja jatkan viimeiseen asti kamalan vaarallista kuoroharrastustani.. kaikki aikuisia ihmisiä ja lauletaan maskit päässä isossa tilassa, jossa pystyy pitämään muutaman metrin välit. Eihän se ole sama kuin normaalisti, mutta pääsee kuitenkin laulamaan.
Mä toivon lumisadetta, valkoista vaippaa, joka auttaa pimeyteen (kerrankin vuosi, jolloin mun ei tartte fillaroida läpi rännän ja tuiskun, eli voisiko nyt pliis tuiskuta ja paljon, ja luistinradat, tahdon luistinradat tänä talvena). Oma elämä on mallillaan (palkka juoksee, on töitä, lapsi koulussa ja meneminen minimissä), mutta tuntuu vaikealta (päivät kuluu ja en saa tartuttua töihin, kohta oon isosti kusessa näiden kanssa, migreeni on muuttunut kestoversioksi, koska etätyöergonomia, mutta en saa mentyä lääkäriin, koska se asiantuntija jolle haluun ottaa vastaan metron päätepysäkillä ja me kuljen fillarilla, en julkisilla). Kaikki vaan tahmaa, kiellän lapselta halloween juhlien osallistumisen (tyhmä äiti) ja päivää juhlien jälkeen kuulen yhden vieraan koronatestistä (en tiedä tulosta).
VastaaPoistaSitten tämä vuosi on mullistusten vuosi. Jäin työttömäksi (ekaa kertaa ikinä), sain vakityön (ekaa kertaa ikinä). Ostin uuden asunnon (viimeksi yli 10 vuotta sitten), möin vanhan asunnon (ekaa kertaa ikinä). Nyt suunnittelen pahenevassa koronatilanteessa remppaa ja muuttoa ensi vuodelle. Ja oon tekemättä töitä, jotka kaatuu niskaan ensi vuonna. Just silloin kun pitäisi rempata ja muuttaa. Tiedän, että pitäisi jaksaa painaa töitä marras-joulukuu, että vuoden alku sujuu, mutta silti tuijotan ulos ikkunasta tekemättä mitään.
Mä en tiedä muistanko paljon vuodesta 2020, mutta se on kyllä yksi muutosten vuosi elämässä. Oon lapsen kanssa työstänyt valokuvakirjaa tästä vuodesta ja kontrasti tammi-helmikuun ja korona-ajan kanssa on ihan älytön. Tuntuu niin oudolta nähdä meidän ravintolassa ystävien kanssa juhlimassa uutta vuotta. Onneksi juhlittiin. Tästä tulevasta talvesta selviämistä helpottaa ajatus, että ensi kesänä mulla on jätti-iso parveke merinäköalalla (tulkoon lockdown tai mitä vaan) ja kunhan elämä on normaalia kutsun ystävät ison pöydän ääreen viihtymään. Siis toivon, että joskus elämä on taas normaalia.
Keksin uuden infektioturvallisen harrastuksen! Aloin pelata miehen Playstationilla. On kivaa ja koukuttavaa. Seuraavat parisataa tuntia voin viettää rattoisasti Skyrimissä tai noiturimaassa. Harmi, että perhe ja muu elämä rajoittavat peliaikaa, mutta onpahan aina jotain kivaa tekemistä odottamassa.
VastaaPoista-Miekkasankaritar
Varattiin ystäväperheen kanssa talviloma pohjoiseen :) Sitä odotellen kestää tämän marras- ja joulukuun pimeyden!
VastaaPoistaAvantouinti olisi kyllä hyvä! Täytyy kehitellä jotain
Joo, on kai tähän tavallaan alkanut tottua, ja varsinkin syksyn pimeän kasvaessa huomaan, että kotona onkin ihan hyvä olla. En oikeastaan kaipaa muuta, kuin että näkisin pitkästä aikaa äitini, joka on hoidossa, jonne en uskalla mennä. Onneksi sinnekin voi aina soittaa...Ikä on luultavasti yksi tekijä erakoitumiseen, koska jo ennen koronaa aloin väsyä jatkuviin sosiaalisiin tilanteisiin, kun lähestyin neljääkymppiä, ja nyt se tuli keväällä täyteen, eikä voinut juhliakaan...Onneksi en kuitenkaan ole 20-30v.sinkku, sillon en kyllä kestäisi yhtään tätä...
VastaaPoistaMunkin siippa on äärimmäisen herkkä, (no joo olen mäkin nyt, kun tilanne paheni), eikä halua, että tehdään mitään riskialtista, eli ei siis yhtään mitään. Emme oikeastaan enää poistu kuin kauppaan, kun ei ole enää varaa tilata kotiin, kuten keväällä tehtiin. Kuppakäynnitkin on pelottavia, kun siellä on jatkuvasti yskijöitä, eikä monilla ole edelleenkään maskia. Ei se maskin pito oikein minullekaan käy, vaikeuttaa hengittämistä, mutta kauppareissuilla olen pitänyt. Se vielä just ja just menee. Niin, siinäkin yksi syy, mikä hankaloittaa mihinkään menemistä.
No, jos haluaa löytää tästä jotain hyvää, niin olen ainakin oppinut leipomaan, päivittänyt blogia ahkerammin, ja osallistunut kirjoituskilpailuihin.
En kyllä tiedä itsekään, että jos kaikki olisi huomenna ennallaan, ja pitäisikin lähteä töihin, miten suhtautuisin, kun on niin tottunut olemaan erakkona. Vaikeaa se olisi, kun päivärytmitkin on sekaisin, ja jäisi taas blogit, kirjottamiset, netflix ja muu kotikiva paljon vähemmälle...