Olin taannoin lähdössä yhdistetylle koira- ja ystäväkävelylle, mutta Eddien kaulapanta oli hukassa. Sitä ei etsinnöistäni huolimatta löytynyt mistään, joten jouduin aikataulupaineessa kaivamaan kaapista varapannan. Se oli hieman liian iso, mutta ajattelin, että kyllä se siitä, kävellään nyt tämä lenkki nätisti ja rauhallisesti niin kaikki järjestyy.
Hehe.
Sadan metrin päästä vastaan tuli Pate. Pate on veikeä russelipentu ja Eddien hyvä ystävä, jonka kanssa leikit ovat aina lähteneet mukavasti käyntiin. Tällä kertaa ystävykset eivät tuhlanneet aikaa kohteliaisuushaistelemiseen vaan aloittivat sadasosasekunnissa senpäiväisen rallin, että Eddieltä lähti panta irti ja siinä rytäkässä Patekin kiskaisi itsensä vapaaksi. Heippa vaan. Koirat rynnivät yhteistuumin kyöräämään viereiselle niitylle ja me omistajat painelimme perään namipussien kanssa pimeyteen huudellen. Pystyimme suurin piirtein paikallistamaan nurmella painivan kaksikon äänestä ja aina silloin tällöin Paten vilkkuvasta valosta. Koska namit tai kutsut eivät juurikaan kiinnostaneet, oli pakko dyykata sekaan haparoimaan tutunoloista karvaa. Sain kiinni Eddien takaruumiista ja Paten omistaja kieri omansa kanssa vähän kauempana.
Kun palasimme takaisin koirinemme suht märkinä, kuolaisina, mutaisina ja huohottavina, tiellä odottavalla kävelykaverillani oli naurussa pitelemistä. Sen lisäksi että näytin suohirviöltä myös toinen hanskani sekä Eddien hieno kissaheijastin olivat jääneet jonnekin niitylle.
- Sellaista, hän totesi.
Kyllä, tällaista. Tässä vähän opetellaan vielä. Mutta haluan täsmentää, että ajoittaisista yllättävistä ahaa-elämyksistä huolimatta arki sujuu oikein kivasti.
Olen kantapään kautta oppinut, että minulla on tällä kertaa isohko koira, joka painaa jo viisikuisena puolet enemmän kuin edesmennyt terrierinarttuni. Jos se juoksee päin, polvet katkeavat. Lisäksi koirallani on selkärangassaan jonkinlainen teleskooppimekanismi, jonka avulla se ulottuu esimerkiksi keittiön tason kaukaisimmassa nurkassa olevaan hedelmävatiin (ja tekee avokadoihin käteviä reikiä). Lisäksi se tulee hulluksi tuoreesta mullasta. Ja kun sanon hulluksi tarkoitan kierin-syön-ja-pompin-umpihulluksi.
Eddien sanavarasto on kasvanut. Maininnat juustosta ja rastaista aiheuttavat korvien ja kulmakarvojen aktiivista heiluntaa. Pentu myös tunnistaa koko nimensä eli Edizuukkeli-puukkeli-höpökuukkeli-eedvardi. Jees, olemme jo saavuttaneet nextin levelin lässytyksessä (incl. ne henkilöt, jotka ovat aina vannoneet etteivät lässytä eläimille, on saatu kiinni makaamasta koiran kanssa pöydän alla ja höpisemässä kaikenlaista skeidaa. Se on terve piirre ihmisessä.)
Lisäksi haluan huomauttaa, että meillä on kotona siistimpää kuin koskaan! Lähinnä siksi, että keittiön tai eteisen pöydälle ei voi jättää mitään. Lattialle ei voi jättää mitään. Kaappien ovia ei voi jättää auki. Pipot, hanskat ja kengät on laitettava ylähyllylle. Huoneiden ovia ei voi jättää auki (vessapaperirulla best). Sängyt on pedattava, jos haluaa, ettei tyynyn kulmaa ole imeskelty limaiseksi käkkänäksi.
Parittomia sukkia on tosin aika paljon, koska kuljetusyrittäjä Trans-Eddie Oy pitää huolen sukkalogistiikasta paikasta A paikkaan X. Jonain päivänä vielä löydän ne tai sitten en.
Saan jatkuvasti täyteen 10K askelta. Käytän aamulenkkiin vajaan tunnin, koska luonnonvalo on paitsi sielunhoidollista myös erinomainen tapa tahdistua pimeään vuodenaikaan. Mustikoita löytyy vieläkin, annan kaikki koiralle. Kasvava lapsi sekin on.
Ja mikä parasta Eddie on iltavirkku ja mukavuudenhaluinen niin kuin minäkin. Se kuivaa aterioinnin jälkeen partansa huppariini, hakee huomiota pöllimällä taitavasti ponnariscrunchien tukastani ja läppää minua edelleen tassulla naamaan aamuisin. Jossain vaiheessa tästä tulee musta silmä. Mutta herätys on nykyään lähempänä kahdeksaa ja senkin jälkeen voidaan kölliä tempurilla. Se on hirmu hyvä poika, edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä itse funtsit?