Se on äiti tässä, moi

Kersat. Se on äiti tässä. Pari juttua.

Te mietitte aina välillä, haluatteko lapsia. Sitä onkin ihan hyvä miettiä, mutta ei liikaa. Ensinnäkin asia ei ole teille vielä hetkeen ajankohtainen ja toiseksi sitä ei todennäköisesti tarvitse miettiä yksin. Kukaan ei voi luvata, että se on sen arvoista. On vain uskottava johonkin – vaikka sitten kumppaniinsa, päiväkotiin tai mummiin, jos ei itseensä. Niin minä tein.

Eikä ole yhtä tapaa olla perhe vaan joku kahdeksan miljardia. On sellaisia perheitä, joissa on isä, äiti ja kaksi lasta, mutta valtavasti muitakin vaihtoehtoja. On äiti ja lapsi, eikä isää ollenkaan. On kaksi äitiä. On kaksi osoitetta ja neljät kivat vanhemmat. On perhe, jossa on kuusi lasta, joista yksi toiselta mantereelta. Ja niitä, joissa ei ole lapsia lainkaan.

Ja jos tähän hommaan päädytte, on ihan ensimmäiseksi opeteltava antamaan itselleen anteeksi. Aina ei riitä eikä jaksa. Ja jos saat jonkun asian oikein niin eikö joku muu tee paremmin. Vyötäröllä on makkaroita vaikka synnytyksestä on kulunut 12 vuotta, pataleipä ei kohoa ja jouluvalot ehtii ottaa pois vasta huhtikuussa. Jos rupeaa jokaista häpeää ja epäonnistumista survomaan sydämeensä, se täyttyy ajan mittaan niin, että kaikki tärkeät asiat litistyvät pohjalle. Parempi on tiputtaa tunaroinnit lattialle kuin likaiset sukat, koska siitä ne itsestään häviävät, kuten tiedätte.

Sitten tässä äitiydessä on sellainenkin homma, että pitää päättää, mitä itse tarvitsee mukaansa. Tyhjin käsin ei kannata lähteä. Hirmu helposti nimittäin käy niin, että keskittyy kaikkien muiden kamojen pakkaamiseen ja muistaa kynsisakset, hellehatun ja lasten panadolin, mutta unohtaa oman pikkaripussinsa. Ja kengät. Siinä menee täysin hermo, kun huomaa, että kaikki olennainen on unohtunut. Siksi se oma kassi pitää pakata ensin.

Ja jos tulee sellainen olo, että mikään ei mene niin kuin piti niin sitten soitetaan äidille. Minä leivon pakastepizzaa ja ostan kilon irtokarkkia ja halaan niin kauan kunnes itku loppuu ja usko palaa.

Lopuksi haluaisin vielä sanoa, että aika vähän kannattaa elämää suunnitella, koska kaikki muuttuu kuitenkin koko ajan, sinä itsekin. Mutta haikeus voi olla myös onnellista. Pitäisi vain säilyttää avoin mieli tulevaa kohtaan ja yrittää samalla muistaa, mitä itse haluaa, vaikka se on vähän vaikeaa kaikessa hulinassa. Ei ole kuitenkaan mitään pahaa siinä, että tykkää enemmän kirsikankukista kuin valkovuokoista.