Mistä 2020 tehty? Rakennushommista, yläasteesta ja kristallihäistä nyt alkuun

En juuri koskaan ajattele tulevaisuutta. En suunnittele elämääni enkä aseta muita tavoitteita kuin kalenterimerkintöjä pakollisista palavereista. Miksi? Koska elämä tuntuu menevän ihan omia polkujaan suunnitelmistani piittaamatta. Edellisen vuosikymmenen aikana menetin äitini, sain toisen lapsen, kirjoitin kaksi tietokirjaa, yhden romaanin, kaksi lastenkirjaa ja tarinakokoelman, vaihdoin työpaikkaa kaksi kertaa ja ryhdyin lopulta yrittäjäksi. Loppumetreillä ostin tontin enkä eronnut. Taikuri on itsekin yllättynyt tempuistaan.

No, seuraavat jutut nyt ainakin ovat edessä – ellei sitten tule jotain yllättävää vastaan.

1. Kirjarintamalla on vilkkaampaa kuin koskaan! 

Juuri kun vannoin, että lopetan tämän taloudellisesti kannattamattoman kirjojen tuhertamisen, kuulin, että olemme kollegani Inan kanssa viiden parhaan joukossa Storytel Awardsin palkintoehdokkaana Arkisatuja aikuisille -kirjallamme! Tuikituntemattomille kirjailijoille kaikki tällaiset tunnustukset ovat motivaation kannalta tärkeitä muistutuksia siitä, että vaikka kirjamme eivät bestsellereitä olekaan niin joku kuitenkin tykkää. Äänikirjapalkinto jaetaan maaliskuussa, joten alan kiillottaa korkkareita heti loppiaisen jälkeen.

Piirros: Annukka Palmén

Tulossa on – tietenkin – myös lisää kirjoja.

• Pikkiksen kolmososa Pikkis ja talvensiemenet julkaistaan (tällä kertaa kustantajan kautta) heti loppiaisen jälkeen. Kuvituksista päästiin sopuun ja jännityksellä odotan, miten tarina otetaan vastaan! Kirjoittelen siitä lisää vielä myöhemmin, mutta luvassa on ihan kunnon seikkailu, johon kuuluu riitaa, mulahduksia ja sumusilmiä!
• Syksyllä ilmestyy toistaiseksi vielä salainen tietokirjaprojekti, jossa toimin haamukirjoittajana. Tämä on minulle kirjoittajana ihan uusi aluevaltaus, mutta onneksi aihe on tuttu.
• Vuoden mutsit luetaan äänikirjoiksi kevään aikana! Ruotsalainen äänikirjakustantamo otti Satuun ja minuun meihin yhteyttä ja kyseli kiinnostustamme kirjoja audiomuotoon. Ja kyllähän meitä kiinnosti!
• Työn alla olevaa aikuisten romaania en uskalla luvata kevääksi, mutta syksyksi ehkä. Jos keksin kenet pitää tappaa. Haha.

2. Jatkan yrittäjänä.

Noin muuten työelämä on täysi kysymysmerkki, kuten yksinyrittäjällä tuppaa olemaan. Epävarmuudensietokykyni on venynyt aika lailla. Suurin siivu toimeentulosta tulee konsultointihommista ja vähän pienempi siivu tämän blogin kaupallisista yhteistöistä. Kirjailijan näkökulmasta tilanne on aika heikko: jos apurahoja ei tule (kuten ei tullut), kirjamyynneistä saa valitettavasti vuodessa kasaan noin yhden kuukauden laskutuksen. Kannattaa siis huutaa hurraata aina kun saan soitettua kauppakelloa blogiyhteistöiden kunniaksi, sillä niillä laskuilla tämä kirjoittaminen rahoitetaan. Yrittäjäelämä on siis jokseenkin hallinnassa, mutta en sano ei, jos vastaan tulee unelmaduuni maailmanparannushommissa.

3. Yläaste

Niin, Skidi täyttää kesällä 13 vuotta ja jättää taakseen ala-asteen. Olen virallisesti teini-ikäisen äiti. En pysty vielä täysin käsittelemään tätä asiaa, vastahan se tönötti reppunsa kanssa siinä ekaluokkalaisten jännityksestä kankeassa jonossa. Kevään aikana saamme myös tietää saako hän jatkaa musaluokalla.

4. Rakennustyömaa. 

Täytyy myöntää, että tätä käännettä en nähnyt tulevaksi. Ostimme hyvin lyhyen harkinnan jälkeen sympaattisen rantatontin, mikä käynnisti keskustelut isoista asioista: mitä ihmettä tahdomme tehdä kun lapset muuttavat pois kotoa? Missä aiomme asua, mitä teemme työksemme, kuka meitä tarvitsee ja missä. Toiseksi kumpikaan meistä ei käytännössä tiedä mitään rakentamisesta, vaikka lapsuuden mielenmaisemani koostuikin pitkälti keskeneräisistä taloista, keltaisista salaojaputkista, leca-harkoista ja sahanpurusta. Hyvät uutiset ovat että toistaiseksi olemme olleet kaikista suunnitelmista liikuttavan yksimielisiä ja saamme harjoitella ihan ensiksi tien ja laiturin kanssa.

5. Kristallihäät

Kun olimme häämatkalla Azoreilla kesäkuussa 2005, joku kanssaturisti kertoi olevansa viettämässä siellä 15-vuotishääpäiväänsä. Muistan olleeni hieman hämmentynyt siitä, että avioliitto todella voi kestää niin pitkään (terveisiä perheestä, jossa molemmat vanhemmat olivat kolmeen kertaan naimisissa). Ja nyt sitten olemme samassa tilanteessa eikä se tunnu miltään saavutukselta tai edes ikuisuudelta vaan ihan eletyltä elämältä. Kyyti on ollut välillä aika helvetin pomppuisaa, mutta olemme ehkä vihdoin oppineet erottamaan, mitkä vaikeudet ovat kiinni meidän vuorovaikutuksemme puutteista ja mitkä johtuvat jostain muusta.

Joku joskus sanoi, että kun puhuu unelmistaan ääneen, ne toteutuvat. Enpä tiedä. Joskus puhuminen tuntuu olevan varma tapa saada koko asia haudatuksi kolmeksi vuodeksi. Ehkä turvallisinta onkin toivoa, että eteeni tulee omituisia käänteitä ja yllätyksiä ihan niin kuin tähänkin asti ja ymmärrän niihin tarttua, kun aika on.

Ps. Otin muuten tämän läppärini käyttöön 1.1.2010 ja mylly pelittää edelleen. Käytännössä melkein jokainen kirjoittamani teksti on siis tästä näppiksestä lähtöisin. Ei huono.