Monesta asiasta olen muuttanut mieltäni vuosien saatossa, mutta tästä en: kaikki toimenpiteet, mitkä vähentävät naiselle kasautuvaa perhekuormaa ovat tuikitarpeellisia ja vielä kiireellisesti. Siksipä silmääni pompsahti tämä avaus, jossa vanhempainvapaiden uudistamisen yhteydessä pohditaan, voisiko isovanhemmille avata mahdollisuus käyttää vanhempainvapaan ansiosidonnaista osuutta lastenhoitoon.
Ensin mietin että nääh, eihän tämä mihinkään vaikuta, mutta sitten tajusin, että haksahdin nollasummapelin ansaan: kyse on mahdollisuudesta, joka kannattaa tarjota, sillä ei se ole minulta pois, vaikka en sitä itse voisikaan käyttää. Toiseksi tajusin, että tämähän olisi ollut meille täysin käyttökelpoinen etu. Esikoisen syntymän aikaan Mummi oli vielä täyspäiväisesti töissä. Tilannetta ei helpottanut se, että parin vuoden sisään sukuun pukkasi lisää serkkuja. Mummihan oli jopa kuormittunut, kun yritti töidensä ohella viettää aikaa kaikkien lastenlastensa kanssa. Työelämässä todellakin tarvitaan joustoja myös ruuhkavuosiajan ulkopuolella!
Perhepolitiikka on herkkä aihe, sillä mitään yhtenäiskulttuuria tässä hommassa ei ole eikä pidäkään olla. Provosoidun aina synnytystalkooehdotuksista, sillä kukaan ei perusta perhettä siksi, että haluaisi kantaa vastuunsa kansallisesta huoltosuhteesta. Lapsi on iso, henkilökohtainen päätös, jota pitääkin miettiä kunnolla kumppanin kanssa: päätökseen vaikuttavat perhekäsitykset, talous, verkostot, toiveet, pelot ja mielikuvat. Joku lykkää lapsentekoa siksi, että odottaa vakituista työpaikkaa, toinen siksi, että tulevaisuus näyttää ympäristön kannalta huonolta kauhuromaanilta. Mitä enemmän näitä ajatuksia vähätellään ja naisia syyllistetään, sitä varmemmin pohtijat jäävät odottamaan lapsitoiveilleen parempaa ajankohtaa.
Muistan itse pelänneeni, että rahat eivät riitä ruokaan, mikä osoittautui kahden miinuskäyrällä hiihtävän tytön kanssa turhaksi peloksi. Syy, miksi vannoin lapsilukumme jäävän yhteen, johtui lapsiperhearjen pyörittämisestä kokopäivätöiden ohella. En ollut hoivaajatyyppi. Tajusin vasta lasten myötä, miten paljon vihaankaan arkikiirettä ja erityisesti aamuisin – ja vihaan sitä edelleen. Kiire vie elämästä ilon eivätkä arvonikaan sovi yhteen hutiloimisen kanssa. Kierrokset jäävät yöksikin päälle ja hommaa on rästissä kaikkialla minne katsot. Joillekin riittää, että aikaa on tarjolla viikonloppuisin, mutta minusta se on outoa: silloinhan herää joka aamu vain perjantaita odottamaan. Pidän rennosta ja spontaanista elämästä ja teen nykyään kaikkeni, että eläisin arkea, josta en tarvitse akuutisti lomaa.
Pikkulapsiajan jälkeen sen näkee vielä selvemmin: nyt kun iso osa arjen vastuusta on lapsilla itsellään, kiire on hallinnassa. Perheenjäsenet osaavat käydä itse vessassa ja tehdä välipalaa, kulkea kouluun ja pestä käsiä niin ettemme kaikki ole jatkuvasti räkätaudissa! Ja yrittäjyyden myöstä saan työskennellä omien aikataulujeni mukaan eikä kukaan buukkaa minulle palaveria kahdeksaksi kaupungin toiselle puolelle. Pelkästään se on pienentyneiden tulojen arvoista.
Perhemyönteisyys on perinteisesti nähty pitkinä äitiyslomina, vaikka kaikki vanhemmat eivät ole siitä kiinnostuneita. Minulle tärkeää on työn ja perheen yhdistäminen, jonka ytimessä on vastuiden jakaminen isomman tiimin kesken, jotta ehdin tehdä kaikkea kiinnostavaa ja oman hyvinvointini takia tarpeellista. Tarvitsen nimenomaan mahdollisuuksia siellä ja täällä olivat ne sitten yksityisiä palveluja kuten lastenkuljetusta, ruokakasseja ja vaatekierrätystä tai yhteiskunnan kädenojennuksia: kotipalvelua ja tasa-arvoisia vanhempainvapaita (isälle merkattu kiintiö on aivan olennainen, sillä isät eivät hevin käytä äidin omaisuudeksi miellettyjä vapaajaksoja). Viisautta se on jälkiviisauskin.
Muistatko mitä itse mietit kumppanisi kanssa ennen lapsen hankintaa vai oliko päätös helppo ja itsestäänselvä?
Mulla oli aivan hirvittävän voimakas tarve saada lapsi. Halusin sitä enemmän kuin mitään muuta ikinä koskaan. Mies suostui. Kovin paljoa ei keskusteltu. Olisi pitänyt.
VastaaPoistaOlisi pitänyt myös miettiä isää paremmin. Nyt voin tunnustaa, että olisin heivannut miehen pellolle jo aikoja sitten, mutta silloin kuvittelin tarvitsevani miehen lapsen tekoon. Nyt tiedän, että mulle parempi vaihtoehto olisi ollut jonkun sortin kumppanuusvanhemmuus. Kriteereistä yksi olisi ollut myös tulevan isän lähipiiri, ei vain isä itse.
Jokatapauksessa, lasteni isä - siis yhä myös puolisoni - piti osan perhevapaista, joten siinä mielessä meni ihan jees. Kannatan ylipäätään joustavaa systeemiä, mutta toisaalta myös sitä että poliittisilla päätöksillä hellästi tyrkätään enemmän isiä vanhempainvapaille (niistä hyötyy koko perhe, mutta etenkin isät!).
Jos en väärin muista, niin Virossa oli ainakin joskus mahdollista isovanhemman vai oliko peräti kenen tahansa ottaa ansiosidonnaista vauvavapaata. Päivät oli määritelty siis per lapsi, ja ne saattoi jakaa aika vapaasti.
Nyökyttelen täällä kovasti tuolle isien vanhempienvapaille. Asenneilmapiiri on 10 vuodessa muuttunut ihan valtavasti sekä isillä ja äideillä, työnantajilla ja vihdoin viimein myös poliittisella tasolla.
PoistaTäytyykin tsekata tuo Viron juttu! Tämä olis tosi hyvä juttu juuri pienten lasten hoidon kannalta eli silloin kun päivähoidosta ei vielä saa paljon irti.
Kun nyt jälkeenpäin ajattelen, en tainnut ajatella juuri mitään järjellistä ennen ekaa lasta ;) Siitä kyllä puhuttiin, ettei täytetä pienten lasten arkea harrastuksilla ja pidetään leikkiä tärkeimpänä asiana mahdollisimman pitkään :) , mikä on pitänyt. Arki on tiukkaa kokopäivätöineen, mutta illat saamme hyvin pitkälle määritellä itse edelleen. Jos pitäisi joka ilta ravata jossain toiminnassa, saisin varmaankin kestohyperventilaation.
VastaaPoistaEikö ole ihan mukavaa, että joku lupaus on pitänyt! Itse muistan ajatelleeni kasvatusasioita tasan nolla minuuttia. Ei minulla ollut siihen mitään eväitä, mutta onneksi isä sentään tuli valittua hyvin.
PoistaMuistan miten kovasti halusin lasta,varmasti enemmän kuin mieheni. Tiesin kyllä että miehen stressinsietokyky on alhainen mutta kun saimme ekat 6kk huutavan koliikkivauvan, stressiä riitti. Mies on myös tosi huonosti univelasta toipuva,ei kykene oikein mihinkään järjelliseen kun on väsynyt. Isyysvapaata piti juuri sen minimin.
VastaaPoistaIsovanhemmat miehen puolelta katosivat täysin kun selvisi ettei lapsi olekaan ihan helpoimmasta päästä. Ja asuvat kuitenkin samassa kaupungissa. Ainoa tuki oli isäni joka on hoitanut pappapestiä oikein mallikkaasti. Vieläkin voi soittaa jos tulee hätä.
Olin kotona kolme vuotta, eniten siksi että lapsi kasvoi viiveellä niin fyysisesti kuin puheen suhteen. Se oli kyllä pitkät kolme vuotta.
Silloin selviytyi se että meille riittää yksi lapsi. Nyt kun muksu on 6v ja uhmassa, olen päätökseen tyytyväinen. On nyt kuitenkin jo kohtuu omatoiminen eikä perusasioiden kanssa tarvitse säätää niin paljoa.
Suurin stressi on nyt molempien vuorotyö jota yritän keventää opiskelemalla itselleni toisen ammatin. Haave on saada aamuja hivutettua eteenpäin (vaikka olen aamuihminen, silti ottaa sieluun viedä muksu klo 6 jälkeen hoitoon ja mennä itse töihin) ja enemmän vapautta määritellä omat työajat. Ihan parasta olisi työ joka sallii olla illat kotona. En tiedä mitään niin karmivaa kuin iltavuorot. Yötkin menee ennemmin.
Eli mitä mietittiin ennen lasta? Paljonkin asioita mutta kyllä todellisuus silti vyöryi melkoisesti vasten. En silti vaihtaisi lastani kehenkään. Onneksi ajan kanssa helpottaa ja pystyy nauttimaan siitä millainen lapsesta on kasvanut.❤