Hamsteri ruokakaupassa

Kirsikkapiirakka, resepti tämä mutta ilman päällismurua.

Meillä on nykyään aika vähän ruokahävikkiä. Arvatkaapa miksi? Koska minä en käy kaupassa. Perheemme ruokahuolto on suurimmaksi osaksi Koti-insinöörin vastuulla, joten hän hoitaa niin ruokakaupan kuin ruoanlaiton. 

Olen hävikkinäkökulmasta aivan kammottava asiakas. Minua ei pidä päästää hakemaan edes vessapaperia ilman vartiointia ellei odota että mukana tulee kaikkea muutakin, jota saatetaan ydinsodan varalta tarvita.

Tiedostan erinomaisesti, että mitä enemmän ruokaa on, sitä enemmän tulee myös ruokahävikkiä. En koskaan ota aamiaisbuffeteissa enempää kuin jaksa syödä ja pidän kunnia-asiana, että myös lapset tiedostavat oppivat ymmärtämään omat rajansa. Toivoisin ylipäätään, että ravintoloissa tilatun annokseen kokoon saisi vaikuttaa eikä kenenkään eteen kannettaisi ämpärillistä pastaa. Kotona en tuijota päiväyksiä ja pakkaan ruoan aina hyvin jääkaappiin ettei juusto kovetu ja margariini nappaa hajuja.

Mutta kun pääsen ruokakauppaan, tapahtuu jotain mystistä. Näen hyllymetreittäin pelkkiä mahdollisuuksia. Kas, rasia hyvännäköisiä kirsikkatomaatteja, hapankorppujahan nyt aina menee, täytyypä maistaa uutta soijajogurttia, pinaattilettuja on aina hyvä olla, otetaanpa varmuuden vuoksi sulatejuustoa ja kas, lämmin kauraleipä! Ja auta armias, jos näen punalaputettuja tuotteita. Nehän täytyy ostaa kaikki, ettei niitä vain heitetä kauppiaan toimesta roskiin.

Kööpenhaminan Motherissa tarjoiltiin juuri sopivankokoiset pizzat, ei konepellin kokoista lättyä.

Pahinta on, jos joudun hoitamaan viikonlopun ruokaostokset kun Koti-insinööri on poissa. Siinä projektissa mikään ei riitä vaan kahmin mukaani sekä eineksiä että kotiruokaa, ettei vaan lopu kesken. Ja koska mitään ei voi heittää pois, pakastin on täynnä jämärasioita, joille on todella vaikeaa keksiä käyttöä jälkikäteen.

On suht kiusallista huomata olevansa osa ongelmaa – tai jopa koko ongelma – asiassa, jonka suhteen vaatii tarkkuutta muilta. Mikä syndrooma tämä on? Miksi en vain suunnittele paremmin, tee kauppalappua ja laske, että meitä on vain yksi aikuinen ja kaksi lasta, joten wokkia ei tarvita prikaatille? Miksi en edelleenkään ymmärrä, että ruoka ei lopu? Ja liittyykö tämä jotenkin siihen takaraivossani kummittelevaan ajatukseen, ettei meillä ei ole rahaa ruokaan?

Syytän äitäni, koska hän ei voi puolustautua. Hän oli pula-ajan lapsena vahvasti ehdollistunut tavaran onnea tuovaan vaikutukseen ja piti kaikki kaapit jääkaapin mukaanlukien täynnä kaikenlaista. Lisäksi asuminen haja-asutusalueella tarkoitti sitä, että perjantaina auton takakonttiin ladattiin neljä muovikassillista ruokaa. Ehkä hamstraaminen on vain tapa, jonka olen oppinut vanavedessä, varsinkin kun koirat hoitivat aina jämät.



Jos olen saanut hallintaan muunkin kaman haalimisen, miksi en saisi haltuun ruokakauppaakin? Mutta mikä auttaisi? Mielikuvaharjoitteet, silmälaput, personal trainer? Tällä hetkellä johdossa on ajatus, että laitan ostoksille aina järkevän Skidin.