Maata pitkin Kroatiaan ja takaisin – FAQ

Huh. Kotona ollaan, noin 4000 matkakilometrin jälkeen!

Kyselin Instan puolella (olen siellä nykyään aktiivisempi), mitä haluaisitte matkasta tietää – ja tehän kysyitte! Tässä siis vastauksia hieman kuratoituna aihepiirin mukaan. Kommenttiboksissa saa luonnollisesti kysyä lisää.

Kustannukset: mitä maksaa, mikä maksaa?

Budjetista tuli eniten kysymyksiä. Matkailussa on todella se älytön juttu, että se saastuttavin ja nopein tapa on ehdottomasti halvin. Jos siis haluaa Kroatiaan mahdollisimman nopeasti ja halvalla, pitää lentää. Mutta nyt tavoitteena olikin kokeilla konseptia, jossa nautitaan matkustamisesta, eikä vain paahdeta paikasta A paikkaan B ja takaisin.

Toiseksi loppusummaa saa varmasti niistettyä pienemmäksikin, jos on hermoja (reilikorttien kanssa sumplimista en edes yrittänyt) ja lomassa joustovaraa.  Hyvin varhaisessa vaiheessa nimittäin selvisi, että näin pitkään matkaan ja suosittuna ajankohtana ei oikein riitä käytössämme ollut 10 päivän aikaikkuna, jos "perilläkin" haluaa olla muutaman päivän, joten joutuisimme lentämään takaisin. Aikatauluhaasteen lisäksi (aikuisten!) toiveena oli suht rauhallinen matkavauhti, jotta ehtisimme palautua legien välillä ja integroitua Euroopan asetuksiin.

Matkaohjelman hinnat ovat neljälle ja kaikki liput on ostettu etukäteen. Juna-asemilta pääasiassa käveltiin hotelleille, joten taksikuluja ei juuri ollut.

Espoo – Turku: VR 36€ (puoli kuuden junalla ehtii hyvin yö-Graceen)
Turku – Tukholma: Viking Grace 165€ (olisi ilmeisesti tullut halvemmaksi ottaa meno-paluu!)
Tukholma – Kööpenhamina: SJ 87€
Kööpenhamina – Hampuri: DB 63€
Hampuri – Wien: ÖBB Nightjet 360€ (tässä siis yö mukana)

Tämän jälkeen meni kalliiksi, sillä määränpäähämme ei mene raiteita ja lähin juna-asema olisi ollut 20 kilometrin päässä Kanfanarissa. Münchenista olisi päässyt suoraan Istrian alueelle, mutta se yöjuna oli täynnä. Wienistä olisi toki päässyt vähän kankeasti Zagrebiin (ihan väärässä suunnassa) ja Ljubljanaan, mutta siitä eteenpäin olisimme joka tapauksessa tarvinneet auton. Säätämisen helpottamiseksi otimme siis vuokra-auton jo Wienistä ja ajoimme Itävallan ja Slovenian läpi muutamassa tunnissa Rovinjiin. Vuokra nousi 500 euroon, sillä erityisesti auton jättäminen Schengen-alueen ulkopuolelle oli suht kallista. Ja yhdensuuntainen Pula–Helsinki -lento on luonnollisesti samanhintainen kuin menopaluu (+ lentokenttäkyydit molemmissa päissä) eli 500 € potti sekin.

Millaista on matkustaa junassa ja yöjunassa?

Junat olivat yleisesti ottaen hämmentävän siistejä ja hyvin ilmastoituja, penkit olivat mukavat ja jalkatilaa paljon. Iloitsin siitä, että aikataulut pitivät kohdallamme hyvin emmekä joutuneet venailemaan uutta veturia missään Höhenpöhelin kanjonissa

Yöjunasta perheemme näkemykset jakautuivat kahtia hyvin loogisesta syystä: jos yöjunassa ei saa unta, siellä on kamalaa. Jos taas saa unta (kuten kersat), se on ihan ok. Minulle junan äänimaisema ja heiluminen mahdollistivat (odotetusti) vain ajoittaisen torkahtelun, joten kynnys matkustaa yöjunalla enää yhtään minnekään, kasvoi suht korkeaksi. Otan ihan mielelläni sen päivävuoron ja yöksi hotellin, kiitos.

Lisäksi ÖBB:n sivuilla ryhmille ja perheille suositellaan nk. couchette-hyttiä, mutta se on todella kälyinen ja ahdas (ymmärsin, että ne ovat DB:n vanhat vaunut). Laveri on yli 170-senttiselle myös fyysisesti mahdoton, sillä patja on noin 60 cm leveä ja 190 cm pitkä. Ja kova. Paremmin varustellussa ja hintavammassa Deluxe-luokassa (hyttiin mahtuu max 3h) lienee parempi meininki, mutta ne varataan loppuun heti kättelyssä (yllätys). Uusia vaunuja on kuitenkin tulossa 2022.

Mutta se, mitä eniten kaipaan, ovat suorat yhteydet kaupunkien välillä. Euroopan junaverkkoa pitäisi kehittää kokonaisuutena, mutta se ei ole aivan yksinkertaista. Ilmeisesti Kroatian HZPP:lläkin on päässyt Münchenista ja Frankfurtista Salzburgin kautta Zagrebiin, mutta en enää löytänyt varausmahdollisuutta mistään.

Pakkaaminen: mikä oli hyödyllistä? Mikä oli turhaa?

Tämä vaihe jännitti ehkä eniten, mutta pakkauspostaukseeni tuli niin valtavasti hyviä vinkkejä ja minulla oli kerrankin hyvää aikaa pakata, joten kaikki meni suht nappiin! Tärkeintä on lähinnä arvioida lasten kantokyky oikein, muuten menee hikiseksi. Kuten meillä meni. Mutta hirveän vähällä kamalla selvittiin: jos junan ikkunaohjelma ei jaksanut kiinnostaa, kuulokkeet, kännykät ja latausjohdot vastasivat enimmäkseen viihdykkeestä ja vaikka laturipistokkeita oli ihan joka paikassa, myös vara-akulle tuli jonkin verran käyttöä. Verensokerin sai pidettyä tasaisena maltillisella eväsvarastolla ja ravintolavaunuilla (ainoastaan yöjunan tarjonta oli suht ankea).

Muista tarvikkeista korvatulpat, hellehatut, nenäliinapakkaukset, rakkolaastarit ja vesipullot olivat erittäin tarpeellisia hikisillä kaupunkikierroksilla. Wet wipesit olivat yllättäen vähän turhat, kun käsiä saattoi pestä melkein joka kulkupelissä. Ja vain Koti-insinööri osasi mitoittaa vaatteensa niin että yhdellä hotellin hoitamalla pesukerralla pärjäsi hyvin, minä pakkasin kaikille liikaa, kuten aina.

Mikä yllätti – hyvässä ja pahassa?

Tiesimme jo lähtiessä, että asenne ratkaisee tämän homman onnistumisen. Maata pitkin matkustaminen monella vaihdolla ja kulkupelillä useiden maiden läpi on riskialtista puuhaa, se ei ole lentämistä (jossa toki myös voi tulla myöhästymisiä, peruutuksia ja ylibuukkausta). Ehkä tässä konseptissa juuri matkustamisen intensiivisyys oli se ihan uusi kokemus. Kaikkien aistien lomalla oli myös koko tunnekartasto käytössä. Kymmenen päivän reissuun mahtui niin vauhdin hurmaa kuin perillepääsyriemuakin, unohtamatta asemajännitystä, rajahämmennystä, missähelvetissäpassiton-kauhua, navigaattoriraivoa, puhelinitkua, reppu-uuvahdusta ja hotellirauhaa. Ja mikä ihana tunne on se kun on kyydissä ja maisevat vilahtelevat ohi! Erityisesti lapset ja junailu näyttivät sopivan hyvin yhteen, sillä erästä lausetta ei kuultu kertaakaan. Ei ollut tylsää.

Toisaalta tässä on se toinenkin puoli: jo Kööpenhaminassa olisi voinut olla viikon! Nyt tramppasimme Kastelletin, Kongens Haven, Inre Byn, Tivolin ja Nyhavnin päivässä eikä se ollut kunniaksi kenellekään. Ahnehtiminen on merkki ajan puutteesta, mutta pääsemmepä tätäkin kokemusta viisaampina eteenpäin. Ja kokemusta tarvitaan. Kun esimerkiksi navigaattori ehdottaa, että lähdetäänpä tästä motarilta pois slovenialaisen tuppukylän vuohipolulle, koska se on nopeampi, olisi syytä luottaa vain vaistoonsa ja pysyä sillä tiellä, jonka tietää menevän perille. Me emme luottaneet, mutta siitäkin selvittiin.

Mutta ehkä eniten tästä reissusta kertoo se, että minulle jäi hinku tehdä jotain vastaavaa jatkossakin. Luultavasti seuraavaksi yritän ylipuhua perheen lähtemään kanssani seikkailulle Tanskan dyyneille. Vähän lähemmäs mutta silti tuntemattomaan.