Enemmän kuin kasin oppilas

Niin siinä luki, molemmilla. Ipanat siirtyvät seuraaville vuosiluokille, ensimmäinen kuudennelle ja toinen tokalle.

Todistuksia tutkittiin tänä vuonna pitkään ja hartaasti.

Skidi sai ensimmäistä kertaa numerotodistuksen. Tätä ennen alakoululaisen spettarin arvosanat olivat olleet kirjallisia arvioita lukuvuoden suoriutumisesta, mutta nyt ne vaihdettiin numeroarvosanoiksi. Ajattelin, että tyyppi tykkäisi suoraviivaisista numeroista (ja minäkin olen niihin tottunut), mutta yllättäen tuomio olikin, että "nämä numerot ovat vähän tylsät". Kirjallisissa arvioinneissa oli yleensä mukana joku henkilökohtainen, positiivinen huomio, kehu tai kannustus, numero tuli ilman saatetekstiä. Keskiarvon sai laskea halutessaan.

Snadin todistuksessa oli enemmän asiaa. Vaikka Snadi ei aivan täysiä pisteitä kaikista aineista saanutkaan, ope oli laittanut virallisten arvioiden perään muutaman mukavan lauseen edistymisestä ja positiivisista persoonallisuuden piirteestä: innostumisesta, ystävien auttamisesta ja siitä, että "esiintyy mielellään". Niitä oli kiva lukea niin oppilaan kuin vanhemman näkökulmasta, varsinkin kun muistaa, mistä lievää epätoivoa sisältäneestä tilanteesta tähän ensimmäiseen kouluvuoteen lähdettiin. (Toki kehitystoiveena oli mainittu omista tavaroista huolehtiminen, johon on helppo tämänkin viikon jälkeen yhtyä.)

Tuo pieni lisärivi on yllättävän tärkeä osa todistusta. Siinä voi kannustaa, selittää ja täsmentää tai erikseen vielä kiittää edistymisestä. Sanallisiakin arvosanoja voi vertailla (enkä tiedä, tuleeko siitä kenellekään hyvä mieli), mutta positiivinen palaute on aina oma, eikä kellään ole parempi. Niitä on kiva esitellä ja kavereiden kehuja on helppo myötäelää. Niistä myös rakentuu käsitys itsestä.

Numerot ovat paljon jäykempiä ja ohjaavat katsomaan keskiarvoa, josta taas tulee helposti henkilökohtainen kilpailunumero. Silloin on helppo tuntea huonommuutta vaikka olisi ihan keskiverto kasin oppilas, saati sitten jos numero on huonompi.

Olin itse lukioon asti juuri se vähän päälle kasin keskiarvon oppilas. Lähdin koko touhuun takamatkalta, koska en käynyt päiväkotia enkä eskaria, en ymmärtänyt harjoittelusta mitään eivätkä vanhempani auttaneet läksyissä tai olleet muutenkaan paikalla. Menestyin kielissä ihan mukavasti mutta matematiikan heikot arvosanat laskivat keskiarvoa ja pänttäysaineet kuten historia olivat raskaita. Minun kannustukseni olivat liikunnan kymppi ja se, että kuvistyöni pääsi usein "seinälle" eli koulun näyttelyyn parhaimmiston joukkoon. Nämä muutamat positiiviset kokemukset aiheuttivat sen, että pidin itseäni hyvänä oppilaana ja hain lukioon. Lukiossa huomasin jo ihan pitäväni opiskelusta (paitsi matematiikasta) ja keskiarvoni nousi yli yhdeksään.

En koskaan pitänyt itseäni minään briljanttina yleisnerona mutta omassa jutussani olin hyvä, mikä teki minusta mielessäni enemmän kuin kasin oppilaan. Ja näin jälkikäteen voin todeta, että positiivinen kokemus omasta osaamisesta ja kyvyistä edes numeromuodossa oli motivoivaa. Kaikenlainen positiivisessa hengessä annettu palaute, jonka pohjalta kasvaa usko omiin kykyihin, on mielestäni koko peruskoulun tärkein tehtävä – tuo usko kun määrittelee sen, mitä uskaltaa tavoitella ja miten epäonnistumisesta nousee. Ilman sitä ei ole mitään muuta kuin ajelehtimista. Miten kannustetaan niitä, joiden numeroissa ei ole mitään hehkutettavaa?

Kiitos siis opelle kehuista, ne luettiin tarkkaan ja painettiin mieleen. Tokaluokkalainen aloittaa ensi syksynä optimistisin mielin ja uskoo vakaasti myös siihen, että ne kamatkaan eivät ole enää pitkin käytäviä ja niittyjä. Minäkin uskon, jos oikein pinnistelen.