Hyvin tsempattu, äiti!

Skidi havahtui taannoin (mahdollisesti instagramin innoittamana) ensimmäistä kertaa oman huoneensa olemassaoloon. Hän on minimalisti ja halusi tyylilleen uskollisena vähentää tavaraa, sisustaa itselleen oman maalausnurkan ja muuttaa huoneensa ilmettä yksinkertaisemmaksi. Hän kysyi, voisinko auttaa rymsteerauksessa. Mielestäni lapset saavat vaikuttaa omien huoneidensa viihtyvyyteen, joten sanani mittaisena mutsina ryhdyin hommiin.

Jo pelkkään suunnitteluun ja mittaamiseen meni pari viikkoa ja itse urakka oli jär-kyt-tävä. Lundiat piti purkaa alkutekijöihinsä ja vielä vaihtaa kaikki ovet ja laatikot toiselle puolelle, sekä tilata lisäosia. Kirjahyllyjen ja vaatekaappien sisältö piti evaluoida, samoin lelut. Kaikki lamput ja pistorasiat piti miettiä uusiksi ja seinissä oli reikiä aivan väärissä kohdissa. Erilaisia kasoja oli joka puolella kämppää.

Tuli hiki, uskonpuute, reikä peukaloon ja selkä kipeäksi. Jos kiroilusta pitäisi meidän perheessä maksaa, olisin saanut laittaa purkkiin kuukauden liksan. Hommaan meni koko päivä, mutta pieniä häntiä lukuunottamatta sain urakan maaliin. Skidi oli ikionnellinen ja kehui silminnähden yllättyneenä, että hyvin venytty. Hän oli muutenkin tsempannut ja kannustanut minua koko päivän ja pahoitellut, ettei hänestä ollut juurikaan apua, vaikka oli. Hänellä piti hermo vaikeissakin tilanteissa ja hän kantoi minulle vesilasillisia tavaravuoren keskelle, etsi pudonneita ruuveja ja ojenteli nauloja.

Kun ihailimme yhdessä lopputulosta (josta todellakin tuli kiva), kysyin ihan piruuttani, miten Skidi pystyi pitämään positiivisen vireensä silloinkin, kun vaatekaappi juuttui kapeaan käytävään poikittain. Luuliko hän, että jättäisin homman kesken muuten? Tytär kielsi, että ei missään tapauksessa. Hän tiesi, että olisin painanut projektin läpi vaikka siinä olisi mennyt henki. No miksi sitten? Vastaus oli yksinkertainen: "Sä otit mun toiveen vakavasti."

Niin aivan. Mutta sehän oli loppujen lopuksi ihan pikkujuttu, tuota tein lapsena oman mutsini kanssa. Päätin kuitenkin olla ylianalysoimatta (oliko tämä nyt hyvä esimerkki toiveen kuuntelemisesta vai ei) ja syyllistymättä (otanko riittävästi hänen toiveitaan huomioon?) sen enempää, ettei koko tunnelma olisi mennyt pilalle, ja horisin vain jotain naisen omasta tilasta ja sen tärkeydestä.

Mutta minulle tuli hyvä mieli. Lapset ilahtuvat ihan samoista ilmaisista asioista kuin aikuisetkin, arvostamisesta ja kunnioittamisesta, hyväksymisestä ja kuuntelemisesta. Ei tarvita ylellisyyttä tai sirkustemppuja. Ne muistavat lapsuudestaan sen, kuinka pikkusisko laattasi taksiin, riemastuvat laivaristeilystä, koska siellä on yläpeti, työpaikalla pyörivästä tuolista, synttäreillä hiki päässä riehumisesta ja Lintsillä hattararasta. Ja joskus hyvään mieleen riittää se, että vaihdetaan pyynnöstä huoneen järjestystä.

On suuri onni, että jotkut asiat maailmassa ovat edelleen yksinkertaisia.