Donitsi

Kuva mustasta aukosta levisi viikonloppuna kaikissa medioissa niin, ettei keskustelua voinut välttää. Maailman selittäminen lapsille on mielipuuhaani, se on vanhemmuuden palkitsevinta ydintä, mutta avaruushommat ovat aina vähän vaikeita.

Snadi otti asian ensimmäisenä esille.

Mikä on musta aukko? 

Googlasin, etten olisi tehnyt asiavirheitä, mutta "äärimmäisen tiheä aika-avaruuden massakeskittymä" ei kuulostanut sellaiselta lauseelta, jonka olisin voinut lausua riittävän varmoin äänenpainoin. Kokeilin luhistunutta tähteä. Mutta se ei kelvannut vastaukseksi. Rehellisesti sanottuna ei se koskaan kelvannut minullekaan. Miten selität seitsemänvuotiaalle luhistumisen? Tai edes tähden? Luhistumisen määritelmäksi tuskin kävi se tila, jonka saavutin kerran mökillä, kun olin juuri saanut megatiskit tiskattua ja ulkoa löytyi vielä yksi puurokattila. Mutta kiukkuni ei tiivistynyt 65 miljoonaa kertaa auringon massaksi.

Miten siitä saatiin kuva jos se on niin kaukana ja ihan musta? 

Niin. Väistin kysymyksen toteamalla, että siksipä se olikin niin suuri uutinen. Kyseessä oli humble brag: oikeasti halusimme sanoa, että me homo sapiensitpas osasimme rakentaa sellaisen kameran, joka ottaa kuvan asiasta, josta ei kovin helposti tai jopa ollenkaan saa otettua kuvaa. Ihmiskunnan sisältömarkkinointia.

Mutta toisaalta minä en silti tiedä, miten tähti syttyy, saati luhistuu ja käpertyy itseensä niin tiheäksi asiaksi, että sieltä ei edes valo karkaa. En ymmärrä ajan kaareutuvuutta, vaikka olen samaa lajia kuin kameran rakentajat. Anteeksi.

Se näyttää vähän donitsilta. 

Erinomainen havainto! Donitsissakin on hyvin pienessä rinkulassa valtavasti energiaa, mutta toisin kuin donitsia, mustaa aukkoa ei voi tunkea kitaansa ja odottaa kuinka rasvan ja hiilihydraattien täydellinen balanssi lähestyy tapahtumahorisonttia eli vyötärömakkaraani, josta ei ikinä mikään pakene.

Vaikuttaa siltä, että avaruus on vaarallisia paikkoja täynnä. 

Niinpä, onneksi meillä on turvanamme tämä pallo ja ilmakehä ja kiertorata.

Kävimme hakemassa munkkirinkilät, sellaiset ihan tavalliset kullanruskeat ja sokeroidut, ja kuvittelimme syövämme mustan aukon. Saavutimme singulariteetin noin varttia vaille seitsemän ja säteilimme tyytyväisyyden gravitaatioaaltoja. Hyvää matkaa, aine! Muutu energiaksi, jotta heräämme taas aamulla uuteen, omituiseen päivään!