Luin tänä aamuna jutun yhdeksäsluokkalaisesta Henkasta, jonka luvattomat poissaolotunnit koulusta eivät mahdu enää Wilmaan. Koulunkäynti oli muuttunut tervanjuonniksi yläasteella ja yhdeksännellä luokalla tilanne oli räjähtänyt käsiin. Henkka kertoo jutussa, että hän jäi mieluummin nukkumaan tai pelaamaan, sillä koulu ei ole aikoihin ollut kivaa. Vanhemmat olivat tilanteessa voimattomia.
Tämä on jostain syystä asia, jota välillä mietin: miten pitkään tätä hymytyttöpatsaiden keräilyä jatkuu? Se nimittäin voi hyvinkin loppua. Olisi hirveän helppoa haukkua Henkkaa luuseriksi ja hänen vanhempiaan vässyköiksi, mutta silloin lakaistaan niin ongelmat kuin ratkaisutkin maton alle.
Juttua varten haastateltu rehtori nimesi lintsaamisen syiksi rajattomuutta, vanhemmuuden puutetta, päihteiden väärinkäyttöä, mielenterveysongelmia, peliriippuvuutta ja sosiaalisten taitojen heikkoutta. Varmasti näin. Mutta eivätkö nuo ole oireita jostain muusta, joka vain ilmenee lintsaamisen kautta? Hyvin nopealla analyysilla iso ongelma on lapsiperheköyhyys, joka aiheuttaa syrjäytymistä, ulkopuolisuutta ja harrastuksettomuutta, mutta kuten jutussa todetaan, lintsareita on myös niissä lapsissa, joiden perheillä ei ole mitään näkyviä ongelmia.
Motivaatiotutkijoiden mukaan koulunkäyntiä vältteleville on kertynyt paljon huonoja kokemuksia koulusta kuten kiusaamista. Tämä lienee aika itsestäänselvää. Ihminen ei mielellään mene paikkaan, jonka hän kokee epämiellyttäväksi ja turvattomaksi. Lintsaaminen itsessään on tapa välttää pelkoa ja muita negatiivisia tunteita, siksi lintsareita on myös aikuisissa, tietenkin.
Oli aika kun en halunnut mennä töihin, sillä yt-ilmapiiri oli ahdistava.
Oli aika kun en halunnut mennä kotiin, sillä siellä odotti uusi työvuoro.
Ja oli todellakin aika, kun en halunnut mennä kouluun sosiaalisten pelien takia, joita en ole koskaan oikein jaksanut työelämässäkään.
En itse koskaan uskaltanut jättää menemättä, mutta joku toinen uskaltaa. Menin töihin ja yritin olla mahdollisimman näkymätön. Kärvistelin ja siedin yläastetta kunnes viimein lukio tarjosi uuden raikkaamman ilmapiirin. Vältän edelleen verotoimiston kirjeiden avaamista viimeiseen asti.
Minusta näyttää siltä, että varsinkin yläasteen koulunkäynnin mielekkyys pitäisi ottaa vakavasti ja selvittää paljon laajemmassa mittakaavassa oppilaiden kanssa, millaisia juurisyitä lintsaamiselle löytyy ja toisaalta, mikä koulussa motivoi. Motivaation pitäisi nimittäin aina löytyä tekemisestä itsestään, jolloin palkitsevuus ei ole riippuvainen ulkopuolisesta lahjonnasta.
Teini-ikä on muutenkin hormonimyllerrysten aikaa. Jo pelkkä unirytmin muutos voi saada koulunkäynnin tuntumaan vastenmieliseltä, jopa mahdottomalta. Tähän ongelmaan on onneksi havahduttu.
Mutta yksi, mitä jutussa ei juurikaan käsitellä, on kysymys tulevaisuudesta – miksi koulua ylipäätään käydään. Ilmastolakot ovat yksi merkki siitä, että nuoret miettivät paljonkin sitä, miltä heidän elämänsä jatkossa näyttää. Henkan näkymät viiden vuoden päähän ovat jäsentymättä.
– Jossain töissä. Ei siinä oikein muuta. Jossain töissä, mistä saisin rahaa ja pystyisin elättämään itseni.Mielestäni tämä on olennaista. Teini-ikäinen ymmärtää turhautua. Yksi raivoaa, toinen lannistuu.
Miksi Henkka haluaisi opiskella, kun se ei ole tae mistään? Miksi hän tavoittelisi aikuisuuden normia, oravanpyörää, joka ei tunnu tuovan onnea saati täyttymystä kenellekään. Merkitystä tunnutaan hakevan vain nousujohteisesta palkkakehityksestä, mutta rahan määrä on huono tavoite: se on jatkuvasti liikkuva maali eikä tyytyväisyyden raja tule ikinä vastaan.
Unelmaduunipuhe on verrattain uutta, vaikka se ilmiönä on ikivanha. Ihan samaa työn merkitystä mietti myös Michelle Obama kirjassaan. Hän suoritti säntillisesti tutkinnot ja pääsi juristiksi hyville liksoille, mutta havaitsi kolmekymppisenä, ettei tässä ole mitään järkeä. Hänkin halusi tehdä jotain, joka tuntuisi palkkapussin sijaan sydämessä.
Ehkä Henkkakin haluaisi vain tietää, millainen on se kiinnostava aikuinen elämä, jossa on jotain muuta tavoittelemisen arvoista kuin jatkuvasti nouseva kuukausipalkka. Pallo on nähdäkseni meillä aikuisilla.
Osa syytä voi olla myös tässä peruskouluopetuksen uudistuksessa, jossa palloa ja vastuuta omista opinnoista sysätään yhä enemmän nuorille. Hieno homma niille, joilla on motivaatiota koulun suhteen, mutta niille jotka lähtökohtaisesti epäilevät koko homman mielekkyyttä tämä ilmiö-itsetutkiskelu-omapolku näyttää helposti siltä, ettei koulukaan tiedä mitä siellä ollaan tekemässä. Autoritaarisemmassa ympäristössä selviää ihan sillä, että tekee mitä pyydetään, mutta nykyisin nuorilta vaaditaan enemmän ja joillekin tämä on murrosiän kuohujen päälle liikaa.
VastaaPoistaOn varmasti näin että kaikille liika vapaus ei sovi, mutta näitä pudokkaita on ollut aina, myös siinä autoritaarisemmassa ympäristössä, jonka uskon 80-luvulta muistavani. Nyt kun todistukset on annettu palautekeskustelujen muodossa on ollut mukavaa se, että lapsi itse on osapuoli keskustelussa. Joku samantyyppinen vuotuinen arviointi olisi hyvä tehdä isommankin oppilaan kanssa, jotta motivaatiokuopat löytyisivät helpommin ja katse pysyisi siinä koulunkäynnin lopullisessa tavoitteessa ja siirtyisi hiljalleen jatko-opintoihin.
PoistaLäheiseni on käytännössä samassa tilanteessa kuin Henkka. Kirjoituksesi olisi voinut olla kuin omasta kynästäni vielä vuosi sitten, mutta nyt se vain ärsytti. On yritetty kaikin tavoin saada selville, mikä kouluun menossa rasittaa, mutta poika ei itse oikein edes tunnu pystyvän käsittelemään tunteitaan senkään vertaa, että saisi sanottua muuta kuin "ei jaksa, ei kiinnosta".
VastaaPoistaOon taipunut ajattelemaan, että poika todennäköisesti kasvaa tämän vaiheen yli lopulta. Ehkä joskus 20-vuotiaana. Tai 25-vuotiaana. Tosin jos perustulo tulee, niin skarppaakohan se ikinä? V*tuttaa, että ei pysty mitenkään jouduttamaan sitä motivaation kasvua. Täytyy vaan katella vierestä, kun toinen valvoo yöt ja nukkuu päivät. (Kavereita pojalla onneksi on, et ei tää nyt ihan mahdoton tilanne oo.)
Ymmärrän hyvin että vituttaa. Hyvin todennäköisesti jonain päivänä aivotoiminta palaa ennalleen ja maailmasta löytyy jotain motivoivaa tekemistä. Mutta mikä kirjoituksessa ärsytti?
PoistaJoillekin voisi sopia vielä yläkoulussakin paremmin systeemi, jossa yksi opettaja opettaa eri aineita ja luokanvalvojan rooli on vahvempi. Yläkoulun "normiluokilla" kontakti opettajaan kasvattajana jää aika etäiseksi. Moni handlaa tilanteen hyvin, toiset tarvitsisivat vielä yläkoulussa sen yhden henkilön, joka tsemppaa, muistuttelee asioista ja kysyy joka päivä, mitä oppilaalle kuuluu :) Toki ongelmiin ajautuneilla voi olla kuraattoreja, koulupsykologeja jne, mutta silloin ollaan yleensä jo niin leimallisesti ongelmatilanteessa, että oppilas on jo alkanut nähdä itsensä yhä enemmän ongelmana ja alkanut toteuttaa itseään yhä negatiivisemmalla tavalla. Nykysuunta koulutuksen uudistuksissa on aivan päinvastainen - luokattomuutta ja isompaa vastuuta ollaan ulottamassa yhä nuorempiin lapsiin.
VastaaPoista