Välipäivien iloinen välitila

Joulun jälkeen vallitsee aina tämä sama kummallinen, kelluva olotila, jota on vaikea saada katkeamaan. Sitä vain ajelehtii päivästä toiseen ja syö lanttulaatikkoa, kunnes törmää vähän hämmentyneenä uuden vuoden juhlintaan. Tammikuuhun pölähtää tuhkakasasta feeniks-lintu, jolla ei ole ehtinyt vielä sulat kasvaa takaisin.

Joulu meni hirmuisen rauhallisesti, suorastaan seesteisesti. Olen lähinnä lorvinut ja vältellyt velvollisuuksia – ja se on ollut aivan ihanaa. En ole saanut aikaiseksi mitään, mitä kunnollinen ihminen saa aikaiseksi, mutta olen ilahtunut monta kertaa.

Pääilahdukseni aiheet ovat seuraavat:

1. Sain joululahjoja!  
Sain lahjoja, vaikka olen ollut tänä vuona vähän kireä ja vain kiltihkö. Ostin myös itselleni kaksi mieluista lahjaa: Michelle Obaman elämäkerran ja Ouran älysormuksen. Sormus saapunee vasta huhtikuussa, joten tarkemmat raportit sen käytöstä ja datan tulkinnasta tulevat vähän myöhemmin. Odotukset kohdistuvat erityisesti stressin ja unen yhdistelmään.

2. Siivosin!
En aina siivoa kaappeja mutta kun siivoan, teen sen jouluna! Kun survoin paketointitarvikkeita takaisin laatikkoon, syntyi lumipalloefekti: päätin vaihtaa laatikon isompaan ja lisäksi sieltä löytyi kaikenlaista laatikkoon kuulumatonta, joille piti löytää paikka. Yksi asia johti toiseen ja pian oli talossa järjetön siivo ja joka puolella epämääräisiä kasoja. Mutta tästä järjestelyvimmasta tuli yllättävän miellyttävä olo, jotenkin ryhdikäs ja vastuullinen. Perkasin jopa maustehyllyn, oman sukkalaatikkoni sekä kävin läpi lasten kirjoituspöytien laatikot (kauhean ei saa heittää pois terotinpurua -ulinan saattelemana, tietenkin). Pesin myös pesukorin pohjalta villavaatteet ja söin kaikki loput vihreät kuulat työpöytäni laatikosta. Pakkauksen mukaan kyseessä on muuten vegaaninen tuote, en tiennyt että vegaaniksi ryhtyminen olisi näin helppoa.

3. Kaupan päälle tuli ihana hyllypaperi!
Ostin senkin, sellaisen pitkän 60-luvun mallin (tästä lisää myöhemmin), jollaista metsästin rapiat kolme vuotta, yllättäen se löytyi aivan naapurista. Kun avasin senkin vetolaatikon ensimmäistä kertaa, näin, että pohja oli vuorattu aivan ihanalla sinikukallisella hyllypaperilla, mistä ilahduin tarpeettoman paljon. Pidän tätä merkkinä siitä, että senkki oli todella minulle tarkoitettu.

4. Vauva piti minusta!
Tapasin ystävää ja vauvaa. Vauva oli aluksi kriittinen, kuten vauvat ovat, mutta hyväksyi minut sitten: niisti huppariini, tiputti sosetta housuilleni, kaatoi maitoa sukilleni sekä klähmi rillini harmaiksi. Ystävä oli hienotunteisempi. Mutta kotiin palatessani mietin, että pitäisikö äitiyspakkauksessa olla muitakin kumiasuja kuin kortsu.

5. Kuulin helmipöllön!
Olin muina naisina kävelemässä metrolta kotiin kun yhtäkkiä kuulin korkeaa mutta pehmeää puputusta – äänen, joka Laulavasta lintukirjasta löytyy helmipöllön kohdalta. Ilon tunne oli verrattavissa mustarastaan lauluun kevään ensimmäisenä päivänä! Helmipöllö on yksi kauneimmista pöllöistä (googlatkaa vaikka) ja toivon, että se on muuttanut tänne pysyvästi.

6. En kuollut, vaikka siltä tuntui!
Kävin jumpassa ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon ja muutuin niin häkellyttävän punaiseksi että alkoi ihan nolottaa. Mutta iloitsin siitä, että tähän flunssaan ei kehittynyt järkyttävää yskää, mikä yleensä tulee kaupan päälle.

7. Aivosolut heräilevät hiljalleen!
Kaikessa luovassa työssä on aina läsnä tuska siitä, löytyykö uusia melodioita, lauseita tai kuvia enää, kun on jotain saanut valmiiksi. Sitä aina pelkää, että on tyhjentynyt ja ontto, että kaikki on jo sanottu eikä yhtään ideaa enää löydy. Mutta sitten a) näin kävelylenkillä jotain, mistä keksin (mielestäni hyvän) juonen Pikkiksen kolmanteen lastenromaaniin ja b) sain Tietokirjailijaliitolta kirjeen, että sain apurahan Pikkiksen kasvamistietokirjaan. Hiiohoi! Ensi viikolla avaan koneelle pari uutta tiedostoa ja alan naputella niihin sisältöä. Jes!

Eli siis, hyvä mieli. Ravistelen nyt vielä hetken pölyä päältäni ja sitten ryhdyn hommiin. Tervetuloa 2019!