Tunnettiin me sittenkin

Isäni kuolemasta on kohta 14 vuotta. Se tapahtui keväällä juuri ennen häitämme, paljon ennen kuin aloitin kirjoittamisen, mutta minä olin eronnut hänestä jo kertaalleen. Välimme paloivat karrelle, kun vanhemmat erosivat.

Olin silloin teini-ikäinen. Käytimme yhteiset tapaamisemme lähinnä kinaamiseen ja toistemme väärinymmärtämiseen, halusin riidellä ja olin hänelle ankarampi kuin kenellekään muulle. En olisi ottanut häneltä vastaan neuvoja, vaikka hän olisi niitä antanutkin.

Koska emme olleet erityisen läheisiä, aika tuntuu tekevän tehtävänsä paljon tehokkaammin kuin äidin kanssa. Meistä ei ole juurikaan edes yhteiskuvia, ylioppilasjuhlista on yksi, mutta en löydä sitä. Vähät muistikuvat ovat ohuita enkä voi mennä takuuseen niiden paikkansapitävyydestä.

Tuntuu, että olen tutustunut isääni uudestaan, ja ehkä jopa paremmin, hänen kuolemansa jälkeen. Veljien muistojen kautta olen kuullut tarinoita miehestä, joka oli herkkä, paljon herkempi kuin siihen aikaan mies – tai ainakaan autonkorjaaja – sai olla.

Sitten aloin kirjoittaa kirjaa. Romaanini erästä mieshenkilöä on kuvattu tarkemmin kuin muita ja hänen kanssaan myös vietetään kirjassa eniten aikaa. Tajusin jo kirjoittaessani, että nyt tulee tuttu hahmo. Saan Juhanista myös ehdottomasti eniten palautetta.

Satu kirjoitti hänestä näin:

Kirjan vahvuus on henkilöhahmoissa ja niistä keskeisimmäksi nousee lasitehtaalla uran tehnyt Juhani. Katja on onnistunut tässä henkilöhahmossa valtavan hyvin, ihan täyskymppi! En ole sitten Petri Tammisen Miehen ikävän novellien lukemisen jälkeen tavannut yhtä koskettavaa ja vahvanherkkää mieshenkilöä kuin Lasitehtaan Juhani. Juhanissa on kaikki: 1990-luvun lama, konkurssin häpeä, lottoaja, rakentaja, hiljaisuus, aikaansaavuus, rakkaus, välittäminen, hölmöys, periksiantamattomuus, jurotus, isä ja isoisä.

Minulta kysytään usein, mistä tämä kirjan mieshenkilö unelmoi. En osaa sanoa, hänen ajatuksensa jäivät osittain mysteeriksi minullekin. Ei isä koskaan puhunut minulle korkealentoisista päämääristä, hän halusi elämäänsä ihan tavallisia asioita, talonsa, työnsä ja rakkautta. Ei se tee ihmisestä latteaa tai synkkää, jos ei halua kuuta taivaalta. Sitäpaitsi jotkut unelmat ovat tahallaan piilossa tai niin henkilökohtaisia että niistä ei voi puhua.

Tärkeämpää oli se, mitä hän teki.

Kun nyt ajattelen isää, mieleeni tulevat ensimmäisenä kädet. Ne olivat jotenkin kuluneet ja kolhuiset, ne piti iltaisin putsata vihreällä mönjällä, svarfegalla, ja trasselilla. Isä oli käytännön ihminen, korjasi autoja ja rakensi taloja, (kyllä, monikossa), mutta tekstiviestit tuottivat tuskaa. Yhä uudestaan ja uudestaan hän osti tontin, teki perustukset ja veti sähköt, kunnes halusi taas muuttaa. Ehkä hän yritti saada maailmaansa valmiiksi, kuka tietää. Tai ehkä hän vain kyllästyi ja alkoi unelmoida vaaleammasta parketista, kauniimmasta erkkeristä ja jykevämmästä ulko-ovesta.

Hänen ajatuksiaan oli hirveän helppo tuottaa, muiden hahmojen kanssa piti tehdä paljon enemmän töitä. Voihan olla, että muistan enemmän kuin luulen, jotain hänestä on säilynyt eikä se katoa vaikka aika kuluu.

Tunnettiin me sittenkin, ehkä.