Päällisin puolin kaikki hyvin

Kuva: Annukka Palmén / Pikkiksen tähänastisen elämän suurin seikkailu

Hyvää mielenterveysviikkoa! Paras juttu mielenterveyden hoitamisesta kirjoitettiin jo pari viikkoa sitten, kun toimittaja kertoi, millaista on olla hoidettavana suljetulla osastolla, mutta jatkan vähän.

On nimittäin myös ihmisiä, joiden mielestä mielenterveydestä puhuminen on mennyt liian pitkälle. Ajattelu menee kai jokseenkin niin, että koska minua ei vaivaa mikään, ei pitäisi vaivata ketään muutakaan. Tällaisia teemaviikkoja pitäisi välttää myös siksi, etteivät nyt kaikki luule olevansa masentuneita.

No niin.

Olin 11 vuotta sitten jatkuvasti allapäin. Diagnosoin itselleni valtavan vitutuksen. Nukuin vastasyntyneen kanssa päin helvettiä ja vietin aikaa neljän seinän sisällä hommassa, jota en kokenut omakseni millään tasolla. Neuvolassa aamukahdeksalta pyytämättä ja yllättäen eteeni sujautettu mielialakysely vaikutti absurdilta. Tässäkö nyt ruvetaan keskustelemaan pystynkö hoitamaan hommaani vai en? Ja tämä vauvaa punnitseva terveydenhoitajako ongelmani ratkaisee? Vastasin siis kysymyksiin niin kuin vastaa ihminen, joka ei halua mitään lisähämminkiä. Fiilikseni paranivat vasta, kun sain hormonitoimintani takaisin ja pääsin töihin, takaisin sosiaalisiin ympyröihini ja hommaan, jonka hallitsin.

Että eipä hätää. Ihmiset ovat älyttömän hyviä hymyilemään väkisin, väistämään kysymyksen ja esittämään, että päällisin puolin kaikki on hyvin, eikä siellä sydänalassa ollenkaan hakkaa mikään epämääräinen pelko tai ihon alla möyri yhtä ainutta mustaa ajatusta. Miten voit -kysymykseen on hirveän helppo vastata jotain ympäripyöreää, koska muutakaan ei jaksa.

Ihan hyvää.
Vähän kiirettä pitänyt.
Kaikenlaista.

Ja sitten tulee yllätys.

Ihminen, jonka kanssa juuri lounastit, on yhtäkkiä sairauslomalla burnoutin takia.
Löydät isäsi kylppärin kaapista masennuslääkkeitä.
Hyväpalkkaisella yritysjohtajalla on paniikkihäiriö.

Mielenterveytensä kanssa saattaa painia myös se puhelias, aikaansaava ja avoin ihminen, jonka kuvittelee osaavan kertoa, jos joku vaivaa. Ja sitten olet ihan ällikällä lyöty, kun se joku, jonka upeaa elämää olet kadehtinut saakin diagnoosin. Masennuksellakin on monta eri ilmenemismuotoa, mutta yleisesti tunnetaan vain sängyssä makaava stereotypia.

Vika ei siis ehkä olekaan siinä, että kukaan ei kysy, vaan siitä, että ihminen ei itse tunnista oloaan masennukseksi tai ei halua kertoa, koska ei tiedä mitä siitä seuraa tai ei halua olla vaivaksi. Mielenterveyden teemaviikolla saadaan aina kiinni ihmisiä, jotka ymmärtävät itsestään tai läheisestään jotain uutta.

Diagnoosien määrä on nousussa osittain siksi, että ongelmat tunnistetaan eli on joku käsitys siitä, mikä on normaalia, ja epänormaaliin tilaan voi saada apua. Väitän, että kalliimmaksi tulee mielenterveysongelmien tunnistamattomuus kuin tunnistaminen. Onneksi mielenterveydenhoitoa annetaan jo varhaiskasvatuksessa, jossa lasten kanssa pohditaan mitä tunteita ihminen tuntee, mitä eroa on kiukulla ja surulla ja miksi itku helpottaa.

En usko, että ennen oli paremmin, päinvastoin aina on ihmisillä ollut surua ja murhetta, varmasti vielä enemmän, kun asenteet heikkoutta kohtaan olivat ankarammat kuin nykyään. Mutta länsimaisella ihmisillä on nykyään elämässään erilaisia keskittymiskykyyn vaikuttavia häiriötekijöitä paljon enemmän kuin aikaisemmin. Informaatiota tulee liikaa, joka paikkaan on kiire, joka helvetin viikko on joku black friday -mania ja maailman tila ahdistaa. Näitä ajatuksia ei somessa kehtaa jakaa. Eihän kukaan niistä tykkäisi.

Mielenterveyden diagnooseihin ladattua häpeää laimennetaan julkisella tiedolla ja vertaistuella. Seesteisiä kausia elämässä on vaihtelevasti – jos ei itse ole kovilla, niin ehkä joku lähipiiristä on. Silloin pitää tietää, missä terveen raja menee.