Mikä hemmetin rento vanhempi?

Muistelin tässä taannoin yhtä keissiä. Kaksivuotias lymysi salamyhkäisen oloisena sohvan takana. Arvasin jo keskittyneestä ähinästä, että nyt on menossa joku kielletty toiminta. Jep. Se söi ihovoidetta. Puristi tuubia ja levitti pienillä sormillaan valkoista voidetta naamaansa ja imeskeli nautinnolla sormista loput. Lapsi näytti äärimmäisen tyytyväiseltä itseensä.

Jos kyseessä olisi ollut esikoinen, olisin rynnännyt lapsen luo, soittanut hätänumeroon ja myrkytystietokeskukseen sekä mahdollisesti poliisille. Nyt kiinnosti lähinnä oliko tuubissa enää mitään jäljellä varsinaiseen tarkoitukseen.

Ja sitten on se toinen tapaus. Tyypit päättivät porukalla leikkiä metsässä sokkohippaa (= hipalla on pipo silmillä), mikä tietysti aiheutti sen, että hippa juoksi puuta päin. Onni että oli paksu pipo eikä tullut aivotärähdys.

Nämä tapaukset tulivat mieleeni kun törmäsin johonkin millainen äiti olet -testiin, jossa yksi tulos oli että olet rento. Noh, en ollut.

Vanhempia kannustetaan rentouteen, mutta otsikon kysymys on liian mustavalkoinen, vähän harhaanjohtavakin. Ei rentous ole pelkkä vanhemman ominaisuus vaan ajan myötä syntynyttä luottamusta siihen, että asiat järjestyvät vähemmälläkin riehumisella, tai ymmärrystä, että lapsuuteni säännöt, joita pidin tärkeinä, eivät olekaan kovin hyödyllisiä. Kokemus voi tuoda myös epärentoutta. Voi (ja joskus pitääkin) olla sekä että.

Olen itse enemmän hällä väliä -tyyppi, mutta nimenomaan vanhempana oppinut tiukemmaksi. On löytynyt sääntöjä ja rutiineita, joissa on ollut pakko skarpata. Me juomme aamulla mehua ja eikä sadepäivänä ole pakko mennä ulos, mutta hampaat pestään kaksi kertaa päivässä, kotityöt kuuluvat jokaiselle, kännykkää ei käytetä ruokapöydässä ja nukkumaanmenoajoista pidetään kiinni: väsyneet kersat räjäyttävät kodin feng shuin pahemmin kuin paskat sisustusvalinnat (joista myös kokemusta). Nipotan keskelle lattiaa jätetyistä vaatteista enkä todellakaan löydä sisäistä zeniäni, jos joku alkaa oksentaa yöllä. Ja kadehdin niitä ihmisiä, jotka ovat väsyneenäkin rentoja. Minä en ole.

Rentoon asenteeseen liittyy myös muita osapuolia. Joidenkin lasten kanssa voi ottaa lungimmin kuin toisten. Meidän lapsemme eivät ole erityisen vaativia, mutta toimintatavoiltaan kuin yö ja päivä. Snadi ei jää apua odottelemaan (eikä sitä edes kysele) vaan lykkäsi jo kaksivuotiaana leipää paahtimeen kun tarjoilu oli liian hidasta. Snadilla on vääränlaisia ja välillä suorastaan hengenvaarallisia ideoita, joten häntä pitää valvoa ja toppuutella. Skidi taas ei koskaan tekisi mitään vaarallista mutta hänen kanssaan ei voi ottaa ruoka-aikoja kovin rennosti, ettei iske kiukku/migreeni.

Se, missä olen oppinut ottamaan rennosti, on tämä minun roolini. Olen lakannut ylianalysoimasta omaa vaikutustani lasten traumoihin. Ei tässä mitään peruuttamatonta tapahdu, pääasia että he uskaltavat sanoa, jos olen perseestä. Minun taitoni riittävät kyllä.

Riittämättömyyden tunne tietenkin istuu silti aamupalapöydässä, vaikka kuinka yrittäisi olla rennosti. Tavallaan se on hyväkin, sen kanssa voi harjoitella sitä rennosti ottamista, jos ehtii ja jaksaa. Rennoimmillani olen ihan itsekseni.