"Tiedäthän sä millainen se on!"

Geenejä jään aina silloin tällöin miettimään. Kun siitä sekavimmasta pikkulapsisopasta on päästy tähän kouluikään, molemmista ipanoista jo vähän näkee, millaisia tyyppejä niistä kuoriutuu. Ketä ne muistuttavat ja millä tavalla, miten reagoivat, mitä haluavat tehdä.

Kersat eivät näytä meiltä kummaltakaan vanhemmalta eivätkä oikein toisiltaankaan. Jotain yhdennäköisyyttä voi löytää kun jotain tiettyä piirrettä katsoo, silmiä tai suuta, mutta ei meitä perheeksi mitenkään helposti tunnista. Mutta luonteet. Voi hyvänen aika. Kaikki muuttuu, kun ne avaavat suunsa tai tekevät itsenäisiä ratkaisuja.

Snadia kuvaa ehkä parhaiten eräs tapaus männäviikolta. Minun piti mennä noutamaan tyyppiä kuoron pihalta (500m päästä), mutta olin pari minuuttia myöhässä. Ajattelin, että se ei haittaa, koska sillä kuitenkin kestää päästä pihalle. Mutta tyyppiä ei näkynyt missään. Kun soitin, se oli jo himassa. Se oli vetänyt johtopäätöksen, että oli ymmärtänyt treffit väärin ja fillaroinut itseohjautuvasti himaan. Lisäksi se oli mennyt metsäreittiä (jossa pitää yhdessä kohtaa nostaa fillari kaatuneen puun yli) ja istui sitten portailla erittäin itseensä tyytyväisenä kun tulin.

Skidiä tapaus nauratti.

 – Tiedäthän sä millainen se on!

No niin tiedänkin, justiin tuollainen. Me tunnemme toisemme jo hyvin. Snadi ei ehdi jäädä ohjeita kyselemään eikä kuuntelemaan. Hänen kanssaan on kulunut laastaria, kylmäpakkauksia ja housunpolvia, eikä haittaa yhtään. Mutta auta armias, jos menet jollain (vanhemmalta jopa edellytetyllä) tavalla rajoittamaan hänen oikeuttaan lorottaa itselleen kylpy keskellä päivää tai lähteä Frozen-balettiasussa päiväkotiin.

Tiedän senkin, että Skidi sen sijaan olisi odottanut kiltisti siellä kuoron pihassa, soittanut minulle, Koti-insinöörille, mummille ja mahdollisesti johonkin YK:n ihmisoikeustuomioistuimeen, jos olisin ollut myöhässä. Toki muutaman minuutin myöhästyminen ei hänen kohdallaan olisi haitannut, koska kengännauhojen huolelliseen solmimiseen voi hyvin käyttää vartin.

Välillä vanhemmuuden metatasoilla pyöriessä näkee ipanoissa itsensä, toisen kanssa peilinä ja toisen kanssa peilin kautta. Toinen on suora kuvajaisesi ja toisesta tunnistat itsesi vasta vuorovaikutuksen kautta. Siinä missä Skidi kaivaa minusta esiin mutsini, Snadi pistää minut vänkäämään itseni kanssa.

Niistä on tullut tuollaisia ja ne ovat tehneet minusta tällaisen. Ne ovat antaneet minun kasvaa mukanaan, opettaneet riitelemään ja näyttäneet, että olen just tällaisena itsekin hyvä. Tästä tunnelmasta haluan pitää kiinni.