Koululiikunnalle pitäisi tehdä jotain

Minulla oli koululiikuntaan ihan hyvä suhde. Todistukseen sai kympin kun oli nopea ja osallistui joukkuelajeihin, vaikka inhosikin niitä. Vaikka liikunta loppujen lopuksi ei ollut mikään suuri intohimoni, menin tunneille kiltisti.

Mutta tämä surullisen kuuluisaksi muodostunut piip-testi jäi mietityttämään. Yläasteikäinen oppilas kuoli suorittaessaan Move-mittauksiin kuuluvaa 20 metrin viivajuoksutestiä. Move-mittauksia on tehty jo pari vuotta ja niillä kerätään tietoa 5.- ja 8.-luokkalaisten liikkuvuudesta, kestävyydestä ja lihaskunnosta. Skidinkin piti kyseinen testi tehdä, mutta siitä ei tullut mitään, koska opettajat eivät kuulemma saaneet digilaitetta toimimaan. (En sano tästä digitalisaatiosta nyt sen enempää.)

En vastusta testaamista enkä kilpailua. Testien tavoitehan on ihan hyvä. On tärkeää kerätä dataa siitä, missä kunnossa eri ikäluokat ovat. Viivajuoksukin on ikivanha perustesti ja sen jälkeen kuuluukin olla ihan puhki samalla tavalla kuin cooperissakin. Testaamista tarvitaan joskus myös alkutilanteen selvittämiseksi, mutta minulle jäi epäselväksi, miten tämä testi vaikuttaa liikuntanumeroon? Muissa kouluaineissa opetellaan ensin ja vasta sitten testataan.

Kilpailutaidotkin on hyvä opetella. Toiset tykkäävät pisteiden laskemisesta enemmän kuin toiset, mutta pointtina onkin jännityksen hallitseminen. Elämässä tulee jatkuvasti tilanteita, joissa on hyvä osata olla viilipytty. Ei kaikissa perheissä kuskata lapsia joka viikonloppu kisoihin. Mutta onko tällainen mittaaminen todella liikuntatunnin keskeinen ja olennainen sisältö tavoitteiden kannalta?

Koululiikuntaa vaivaa mielestäni samanlainen epämääräisyys kuin ET-tuntia. Jos peruskoulussa opetellaan taitoja, jotka ovat välttämättömiä tai joista on kiistatonta etua myöhemmässä elämässä, millaisesta liikuntasivistyksestä olisi oppilaille hyötyä? Minä olisin tarvinnut aivan muita taitoja kuin pesiksen mailatekniikan, esimerkiksi ymmärrystä liikunnan merkityksestä mielenrauhalle.

Opsin mukaan:

Liikunnassa oppilaat kasvavat liikkumaan ja liikunnan avulla. Perusopetuksen liikunnan tehtävänä on vaikuttaa oppilaiden hyvinvointiin tukemalla fyysistä, sosiaalista ja psyykkistä toimintakykyä sekä myönteistä suhtautumista omaan kehoon. Oppiaineessa tärkeitä ovat yksittäisiin liikuntatunteihin liittyvät positiiviset kokemukset ja liikunnallisen elämäntavan tukeminen.

Toteutuuko tämä? Ja jos ei, miten se toteutuisi? Millaisia ovat liikuntaläksyt? Ja taas jälleen kerran: mikä kuuluu kodille ja mikä koululle?

Itse lisäisin liikkumisen iloa matalalla kynnyksellä, kehonhuoltoa, rentoutumista, venyttelyä, ergonomiaa, höntsälajeja, kotijumppaa ja vaikka epänormaalin kivun ja rasituksen tunnistamista. Ja anteeksi nyt tämä käpylehmänäkemys, mutta ihan luonnossa liikkuminen on niin monipuolisesti hyvää tekevää liikuntaa (verenpaineen ja stressitason lasku, ulkoilu luonnonvalossa, tasapainon kehittyminen epätasaisella alustalla, hyvä kestävyyssyke jne), että sen pitäisi olla opetusohjelmassa muussakin muodossa kuin suunnistuksena.

Ja koska liikkuminen tutkitusti parantaa oppimistuloksia, tunneilla voisi lähteä vaikka pyöräilemään ja opetella samalla liikennesääntöjä. Siellä metsäretkelläkin voisi jutella samalla jostain tehtävästä.

Meillä saa riehua sisällä jos riehututtaa ja Skidi lähtee ihan itsekseen jo kävelylle, kun huomaa olevansa nuutunut. Ei hän sitä koulusta ole oppinut vaan minulta. Ihan lempiliikuntaani onkin tavallinen kävely, joskus yksin ja joskus kaverin kanssa, mitä nyt mieli eniten tarvitsee.