En olisi koskaan katsonut tätä leffaa, ellen olisi saanut väkevää suositusta. Onneksi sain ja katsoin, olihan nimittäin mieleenpainuva kokemus.
The Work -dokkarin (Areenassa vielä pari kuukautta) ytimessä on miesten kyvyttömyys ilmaista tunteitaan. Dokkarissa seurataan Folsomin vankilan ryhmäterapiasessiota, mutta tapahtumaan osallistuu sekä vankeja että vapaita miehiä, ja tuloksena on tunnemyrsky. Tatuoidut jengiläiset ja muuten vain ahdistuneet toimistotyöntekijät löytävät itsensä samasta lähtöruudusta, jossa on pettämistä, hylkäämistä, riittämättömyyttä ja väkivaltaa. Liian nuorena, liikaa tai liian vähän.
En ole ihan varma, olenko koskaan nähnyt mitään näin yhtä aikaa liikuttavaa, hämmentävää ja raastavaa. Hyväosaisena naisena tätä katsoo väkisinkin ulkoapäin. Minulla ei ole eväitä käsittää millainen ihminen tekee ryöstömurhan tai kidnappauksen. Yhtä lailla en voi käsittää, että on ihmisiä, jotka eivät enää osaa itkeä tai saavat mielipuolisen väkivaltaisen reaktion pikkuasiasta.
Aina voi ajatella että jep, tällaista on jenkkiläisen elinkautisvangin elämä, mutta kun pelkojen äärelle vihdoin päästään, alkaa paljastua tuttu tarina isän kaipuusta. Ja noita päänsisäisiä vankiloita on kaikkialla maailmassa, myös Suomessa. Poikien maailma näyttäytyy nykyään jopa ahtaampana kuin tyttöjen.
Dokkarin lopussa on kuitenkin toiveikas olo. Siitä tiiviimmästä, pään sisällä olevasta vankilastakin pääsee pois.
Katsokaa, mutta älkää töissä tai työmatkalla. Yöllä kotona on paras.
Itselle jäi vähän kahtijakoinen olo tästä. Joo oli kyllä voimakkaasti latautunut pätkä, mutta hiukan mentiin aidan ali sosiaalipornon puolelle. Hyvin vähän oli siitä itse prosessista, mihin perustuu, miten valikoituvat prosessiin ja mitä tämän jälkeen ja painopiste oli luhistuvissa, eläimen tavoin tuskasta huutavista ihmisistä. Dokumentin olisi voinut toteuttaa toisinkin mutta olisiko se ollut yhtä kiinnostava/vetoava sillon? Enpä tiedä.
VastaaPoistaMutta antoi ajattelemisen aihetta totisesti.
Mietin kyllä itsekin samaa. Toisaalta koko aihe oli sosiaalipornoa ja tietyllä tavalla muakin kiinnosti enemmän niiden miesten taustat kuin metodit.
PoistaToivon että edes kerrankin voitaisiin puhua poikien/miesten ongelmista ilman mainintaa, että itseasiassa heillä on asiat vielä huonommin kuin tytöillä/naisilla.. Oli tai ei, tuntuu että sillä aina vesitetään tyttöjen/naisten ongelmat ja unohdetaan se, että sekä miesten että naisten ongelmiin syypäinä ovat useimmiten miehet.
VastaaPoistaEikö poikien/miesten ongelmat ole yhtälailla rakenteellisia kuin naistenkin? Miten syrjäytyvän nuoren naisen ja miehen tilanne eroaa toisistaan? Olen samaa mieltä, että tyttöjen/naisten ongelmia ei tietenkään voi sivuista vain koska "miehillä menee huonommin" mutta ihmetyttää tää syyllisten haku ja ajattelu, että naisten ongelmat johtuu historiasta/patriarkaatista/syrjinnästä ja miehet ovat itse syypäitä. T. Toinen anonyymi
PoistaSiis hetkinen? Kuka väittää, että miehillä on asiat kaikkein huonoiten? Ajattelen itse että vaikka ongelmat ovat erilaiset, ne johtuvat juuri niistä samoista ahtaista lokeroista ja normeista, joita monella eri tavalla ylläpidetään, perheissä, kouluissa, mediassa, kirjoissa ja työpaikoilla. Pojilta puuttuu rohkeita, monipuolisia esikuvia, mutta tytöillä niitä jo alkaa olla, koska ongelma on tiedostettu ja tehty näkyväksi.
PoistaMinusta tämä dokumentti oli hyvin tehty, eikä sosiaalipornoa ollenkaan. Teen töitä joka päivä sellaisten asioiden kanssa, jotka ovat todellisuutta, vaikka kaikki ihmiset eivät sellaisia asioita kohtaakan.
VastaaPoistaOhjelma näyttää olevan vankilassa toimiva, jos vangit näin hyvin tähän sitoutuvat. Prosessi, jossa tehtiin tuo tunnemyrsky, vaatii muutakin kuin lyhyen ryhmäterapiaistunnon. Tuollaisen mahdollistaa tarpeeksi pitkä ja intensiivinen jakso. Ohjelmassa oli ryhmän tuki, läsnäolon varmistaminen (esim katso silmiin), kosketus ja esto tehdä itselleen tai muille pahaa. Vaikeasti vaurioituneiden ihmisten kanssa mennään varmasti vähän näyttävämmin perille. Mutta jos se toimii, menetelmä ei ole huono.
Tarkoituksena oli integroida koettu tunne tietoon, ajatukseen, kehon kokemukseen ja mahdolliseen liikkeeseen. Ja keinoina oli mm kehollisia keinoja ( hengitä, anna suun avautua) ja psykodraamaa.
Voisin puhua ohjelmasta tuntikausia. Onneksi näitä tehdään.
Tätä dokkaria on kritisoitu mm siitä, että tekijätiimin ollessa hyvinkin lähellä tuota metodiryhmää, dokkarissa ei näytetä mitään muuta kuin onnistumistarinoita, mikä on ihan aiheellinen kritiikki. Toisaalta tuntemukset vaikuttavat hyvin inhimillisiltä ja aidoilta ja ainakin osa vangeista tästä hyötyy.
Poista