Voi äiti, eikö mikään ikinä muutu?

Luin pitkästä aikaa äitiyskirjan. Kun on itse kirjoittanut kaksi, tuntui pitkään siltä, että se pajatso on nyt tyhjä. Tartuin kuitenkin Mutsie-blogin Irenen kirjaan "Hullu kuin äidiksi tullut" tulevan podcast-sarjan merkeissä ja muistin taas, miksi äitiyskirjat ovat tärkeitä.

Irene kertoo oman tarinansa äitiyden pilvilinnoista ja hänet yllättäneestä todellisuudesta, ahdistuksesta ja yksinäisyydestä. Kokemus oli monin tavoin hyvin erilainen kuin omani, mutta pohjavire oli sama: en osaa tätä. Me vain käsittelimme osaamattomuuttamme eri tavoin.

Väkisinkin iski epätoivo, että eikö mikään ikinä muutu. Irene on minua yli 10 vuotta nuorempi. Hän myös eli vauvavuotta 10 vuotta myöhemmin. Silti hän tuskaili käytännössä samojen haasteiden kanssa kuin minäkin.

Mutta kyllä se muuttuu, on muuttunut jo! Ei näitä kirjoja kirjoiteta vahingossa juuri nyt, vaikka monesti kommenttibokseissa ihmetellään, mikä näitä nykyajan äitejä oikein vaivaa, ennen oli paremmin kun hiihdettiin hirmumyrskyssä sukset käsissä kouluun. Tietysti unohtamatta sitä perinteistä olisi pitänyt ajatella ennen kuin tekee lapsia.

On naurettavaa väittää, että ennen vanhaan ei surtu, eikä tunnettu epätoivoa, riittämättömyyttä ja syyllisyyttä. Ei tunteita ole keksitty 2000-luvulla. Ero on konventioissa: nykyään on tapana puhua asioista häpeämisen sijaan. Tunteiden näyttäminen on lakannut olemasta kiellettyä ja heikkouden merkki. Ehkä joskus avun pyytämisestä tulee ihannoitu ominaisuus!

Välillä mietin, kuinka paljon huolta ja murhetta ovat vanhempamme ja isovanhempanne kantaneet sisällään, hakanneet "vaikeita" lapsiaan ja toisiaan, juoneet viinaa ahdistukseen ja masennukseen. On jotenkin ironista, että netissä ilkeilevät ihmiset purkavat siellä omaa ahdistustaan, vaikka se poistuu puhumalla siitä, mikä itseä ahdistaa, ei väheksymällä muiden ahdistusta.

Minua myös hämmästyttää, kun edelleen kuulen puheenvuoroja, joissa paheksutaan sitä, että vanhemmuudesta kerrotaan se toinenkin puoli, joka ei ole pelkkää vaaleanpunaista pesimistä. Tämä on kuulemma turhaa pelottelua, mikä aiheuttaa globaalia syntyvyyden laskemista.

Kyseessä on näköharha. Kukaan ei tilastoi niitä, joita rehellinen vertaistuki on auttanut: niitä, jotka ovat ymmärtäneet, että äitinä saa olla ihan omanlaisensa, niitä, jotka ovat saaneet sanat tunteilleen ja nähneet sen tunnelin päässä siintävän valon, ja niitä, jotka ovat uskaltaneet lähteä perhettä perustamaan juuri siksi, että näkevät kaikenlaisten asetelmien löytävän oman tapansa olla perhe. Ei ole pakko tehdä kahta lasta vajaan kahden vuoden välein ja äidin hoitaa niitä yksin, vaikka rakenteet sitä tukevatkin.

Näitä positiivisia tarinoita kerrotaan suoraan palautteena kirjailijalle tai bloggaajalle, ei Tilastokeskukselle.

Vaikeneminen ei nimittäin poista sitä, että ne negatiivisetkin kokemukset ovat totta. Vanhemmuuden kritiikitön glorifiointi pönkittää äitimyyttiä ja johtaa siihen, että odotukset ovat epärealistiset. Nyt on löytynyt balanssi. Normaaliin elämään - lapsilla tai ilman - kuuluvat kaikenlaiset tunteet. Se, miksi nykyään pelätään negatiivisia tunteita, on ihan oma kysymyksensä, joka ei myöskään poistu hyssyttelemällä.

Irenenkin tarina kertoo selviytymisestä. Hän pyysi apua neuvolassa ja sai sitä. Hän osaa analysoida erittäin hyvin, mikä meni pieleen ja mikä hänen persoonassaan altistaa tietynlaiselle käytökselle. Ei hän syytä siitä sen kummemmin itseään kuin lapsiperhe-elämääkään, asiat vain menivät kuten menivät mutta nyt on kaikki hyvin.

Jatketaan siis kaikenlaisten äitiystarinoiden kertomista. Iloitaan niiden puolesta, joilla on mennyt kaikki loistavasti ja tuetaan niitä, joilla on haasteita. Maailma muuttuu sillä tavalla, että ollaan ihan vaan ihmisiä toisillemme.