Mikä lähimatkailua vaivaa?

Käväisimme viikonloppuna Satun työmatkan innoittamana tyttöjen (2 aikuista ja 2 lasta) minilomalla Ruotsin puolivälissä eli Ahvenanmaalla (instasta löytyy lisää otoksia). Saari oli koko matkaseurueelle uusi kohde, vaikka saariston ystävänä olisi tietenkin pitänyt käydä täällä jo aikaisemmin. Paikkahan oli hieno kuin mikä, vaikka kevät oli vasta alussa, erityisesti Havsvidden räjäytti tajunnan. Kaikkialla kuitenkin vakuutettiin, että kesällä koko saari vasta herää kunnolla eloon, kun ravintolat, kahvilat ja majatalot aukeavat ja erilaisia turistiaktiviteetteja aletaan järjestää.

Kun istuimme junassa matkalla kotiin Snadi esitti hyvän kysymyksen: minne kaikkialle pääsee ilman lentokonetta? Piti oikein miettiä.

Tiedän laiva- ja junaliikenteestä paljon vähemmän kuin lentämisestä. Junalla pääsee Suomessa moneen paikkaan ja Pietariin (jonne en suostu lähtemään), ja ehkä joskus tulevaisuudessa Tallinnaan. Laivoilla taas pääsee ainakin Ruotsiin, Tallinnaan ja Saksaan. Mutta millaisia paikkoja olisi tavoitettavissa vaihtojen kautta? Ja miksi ihmeessä en ollut edes ajatellut Ahvenanmaata matkakohteena ennen tätä?

Ongelma on ehkä lähimatkailun mielikuvissa. Markkinointi ei tavoita minua, joten kaikki kiinnostavat kohteet löytyvät kavereiden suositusten perusteella. Upeasta (täyteen buukatusta) Havsviddenistä kuulin veneilijäystäviltäni. Ja siitä tulikin mieleeni seuraava ajatus.

Vaikka tiedän, että tuhannen kilometrin säteellä riittää nähtävää loppuelämäkseni, tiedän myös että muualla on paremmin. Eivät ne suomalaiset kaupunkikohteet vedä vertoja hyvin hoidettujen eurooppalaisten kohteiden tunnelmalle. Luontokohteet ehkä vetäisivät, mutta ei suomalainen matkailuyrittäjä panosta sujuvuuteen, estetiikkaan ja yksityiskohtiin. Hotellit ovat järjestään rumia, hyvän ruoan ystävälle ketjuhotelliaamiainen on kauhistus, upeita puistoja ja puutarhoja ei ole, iltaviiniä ei voi nauttia terassilla lämmittimen alla, kasvisruokaa tarjoilevaa ravintolaa saa hakemalla hakea, luontopolut ovat huonosti merkittyjä ja hoidettuja (tai 300 m pituisia), pyöräillä saa pölyisen maantien laidassa, kun autot paahtavat ohi sata lasissa. Mitään juomaa myyvää kioskia et matkalta löydä.

Lyhyesti: en usko matkailupalveluihin. Niitä ei ole tai ne eivät ole ajan tasalla. Olen kokenut matkailija ja turismista elävien kohteiden pilalle lellimä. Reissut ovat minulle ajanvietettä, ei ajan tappamista.





Tunnistatteko tämän ajatuksen?

Ymmärrän kyllä muna-kana -ongelman. Asumme niin pohjoisessa, että matkailubisnestä vaivaa lyhyt, kesäpainotteinen kausi (ellei ole hanki-ihminen). Tämän havaitsin, kun halusin lähteä kersojen kanssa syyslomalla Lappiin. Palveluissa tuli vastaan pelkkää eioota.

Mutta heittäisin pallon myös suomalaisille matkailuyrittäjille. Havsviddenissä oli nimittäin näin kauden ulkopuolellakin porukkaa kuin pipoa.

Tason nostoon ei välttämättä tarvita miljoonainvestointia vaan kekseliäisyyttä. Älkää tyytykö siihen, miten on aina tehty. Näillä leveyksillä on pakko keksiä jotain omaa. Pientä budjettia pitäisi jättää myös markkinointiin ja tutkimuksiin. Uskokaa pois, meitä, joita ei kiinnosta vetää asuntovaunukännejä, on muitakin kuin minä. Ja ottakaa ne hemmetin muovikukat pois pöydistä, pistäkää vaikka käpyjä tilalle.

Sama pallo varustamoille ja VR:lle. Raide- ja merimatkoissa olisi vielä paljon kehitettävää. Pitkän matkan aikana olisi kerrankin aikaa tehdä kaikkea sellaista mitä ei ikinä muuten ehdi tehdä enkä nyt viittaa nelosbissen kittaamiseen hytissä. Miksi laivalla/junassa ei ole leffateatteria? Kirjastoa? Lastenmuseota? Valokuvausopetusta? Taidenäyttelyitä? Superparkia? Hierontaa? Kunnon kuntosalia?







Lupasin Snadille, että Ahvenanmaalle mennään uudestaan kesällä ja joku kotimaan junareissukin tehdään. Nyt pitäisi tietää, että minne.