Mitä sinä tahdot?

Eräs vastikään eronnut ystäväni puuskahti, että mitään oikeaa ei ole olemassakaan. Hän aikoi tästä lähtien elää yksin, sillä se oli hänen mukaansa kaikin tavoin rikkaampaa elämää kuin jatkuvassa kompromississa eläminen. Ero oli sovinnollinen, vuoroviikkojärjestely toimi erinomaisesti ja hän sai vihdoinkin tehdä asioita, joita tahtoi tehdä.

Ymmärrän hyvin. Jos takana on pitkä liitto, johon liittyy jälkikasvua, se oma tahto ei ole ehkä ollut päällimmäisenä mielessä. Vanhemmuuteen voi upota totaalisesti. Lapsiperheessä oppii joustamaan, vaikka yrittäisi välillä ollakin "itsekäs" ja käydä kerran viikossa jumpassa.

Parisuhteen korjaaminen ei ole mikään helppo nakki. Alkuaikojen yhteiselosta tuskin on jäljellä yhtään mitään, sillä kaikki on muuttunut. Olosuhteet ovat muuttuneet, ihmiset ovat muuttuneet ja kokemukset ovat joko yhdistäneet tai erottaneet.

Kinkkistä. Oman tahtonsa voi laittaa hyllylle ihan tiedostaenkin, ainakin joksikin aikaa. Pienissä asioissa se on hyvinkin helppoa. Moneen asiaan myös tottuu ja oma tahto voi muuttua. Mutta ehkä sitä omaa tahtoa pitäisi kysellä itseltään säännöllisesti ennen kuin ajautuu kaikkiin kompromisseihin. Ettei käy niin, että yllättäen huomaa, että tahtoo olla ihan joku muu kuin se joksi on vahingossa muuttunut. Ja ensimmäinen toimenpide sen ihmisen palauttamiseen on päästä eroon parisuhteesta, jota joskus kovasti tahtoi.

Mitenkäs tällainen temppu tehdään? En todellakaan tiedä.

Kysyn asiakkailta, kollegoilta ja kersoilta monta kertaa päivässä, mitä he tahtovat ja millaisia valintoja he haluavat tehdä. Onko nälkä, mitä tekisi mieli, olisiko toiveita viikonlopun ohjelmaksi.

Mutta milloin viimeksi olen kysynyt itseltäni, mitä oikein haluan? Minunkin elämääni määrittelevät tietyt reunaehdot, joihin sovitetaan kaikki muu.

Hämmästyin jo vuosi sitten, miten vähän osasin omaa tahtoani ilmaista. Jos lampun henki antaisi minulle kolme toivomusta, en osaisi sanoa mitään. Huomasin olevani kuin kuin teini-ikäinen. Emmä tiiä.

Olenkin ruvennut kuulostelemaan tahtomisiani vähän enemmän. Teenkö asioita siksi, koska tahdon vai siksi että joku muu niin tahtoo? Ja jätänkö tekemättä asioita, joita oikeasti tahtoisin tehdä? Ja mitä minä parisuhteelta haluan?

Ihan ensimmäiseksi päätin, että teen sen lastenkirjan vaikka mikä olisi. Ja teinkin. Lopetin laihduttamisen, koska tajusin että varaan ihan turhaan aivoistani kapasiteettia täysin turhan asian tavoittelemiseen. Kolmas hyvä havainto oli toive voida vähän paremmin. Siihen auttoi kun avasi suunsa lääkärintarkastuksessa.

Tunnistaako joku itsensä näistä ajatuksista? Ehkä tämä liittyy myös siihen spontaanien ihmisten ajelehtimiseen, johon intohimoihmiset eivät ehkä joudu. Mutta varmaa on, että jos jotain muutosta haluaa, siinä joutuu hommiin. (Siitä lisää ensi viikolla.)