Onnellinen lepsu

Vaikka joulukuussa elettiin täällä etelässä täydellisessä jätesäkissä, talvi meni yllättävän hyvin (huom. katson että se on jo käytännössä ohi). En ollut juurikaan ahdistunut pimeydestä.

Ehkä se johtui siitä, että loppuvuosi oli suhteellisen tapahtumarikas, tai ehkä siitä, että olen yrittänyt suhtautua vallitseviin olosuhteisiin hyvin zeniläisesti. Miksi raivota asiasta, jolle ei voi mitään? Vihaan edelleen talvea, mutta en aktiivisesti. Sieltä se hiljalleen hiipii takaisin, valo.

Satu kirjoitti, että on huomannut lepsuuntuneensa ja kommenttiosastossa oli aiheesta hyvä keskustelu. Onko tämä löperyys iän vai lasten aikaansaannosta?

Minäkin tunnistan tämän uuden joustavamman minäni, joka ei ole enää joko tai -linjalla. En ole ollenkaan yhtä mustavalkoinen kuin parikymppisenä, ja olen siitä pelkästään iloinen. Saatoin nuorempana olla jopa kiusallisen periaatteellinen. Ärhäkän ja vauhkon raja on hiuksenhieno.

Se, että on loiventanut kantojaan joidenkin mielipiteiden tai lastenkasvatuksellisten periaatteiden suhteen, ei tarkoita sitä, että olisi laiskistunut tai luopunut arvoistaan, kuten joku kommentoija asian näki. Päinvastoin, olen oppinut erottelemaan tärkeät asiat vähemmän tärkeistä ja näkemään merkityksiä ja taustoja asioiden takana. Ei se, että antaa lasten syödä iltapalaksi pannaria tarkoita, että ihmisoikeuskysymyksissäkin on neuvotteluvaraa.

Ikä muuttaa ihmistä, mutta lepsuuntuminen voi olla orgaanista, seurausta elämästä itsestään. Kun on nähnyt maailmaa, tavannut ihmisiä ja osallistunut keskusteluihin, joiden kautta on ymmärtänyt olleensa väärässä ja jopa puhunut asioista, joista ei oikeasti ole tajunnut mitään, uudistuu ihan huomaamattaan. Riehuminen ja räpättäminen harvemmin vievät mitään asiaa eteenpäin.

Hyviä keskustelijoita on nuorissakin ihmisissä. Minusta olisikin kiinnostavaa laskea ihmisille keskusteluikä: kuinka paljon olet joutunut ajattelemaan asioita jonkun toisen näkökulmasta? Minusta on sivistyksen merkki, että muuttaa mielipidettään, jos edellinen ei perustunut millekään faktalle vaan oli ehkä pelkkä lapsuudenkodista omaksuttu mantra.

Kersojen piikkiin voinen ehkä laittaa sen, että pinnani on pidentynyt. En menetä hermojani ihan niin helposti kuin aikaisemmin. Kärsivällisyyttä voi harjoitella. Kymmenen vuoden eteisessä seisoskelun ja ruokapöydässä odottelun jälkeen, on lähinnä hämmästyttävää, jos asiat sujuvat sutjakasti.

Lapset eivät yksistään ihmistä voi muuttaa mihinkään suuntaan, mutta ne tarjoavat muutokseen sauman. Jos siihen saumaan tarttuu ja katsoo aiheelliseksi tarkastella omia toimintamallejaan uusiksi (eli lakata olemasta itseriittoinen mulkku) niin kyllähän siinä pääsee ihmisenä eteenpäin.

Onneksi sentään aina välillä tulee näitä vanhoja hyviä hetkiä. Ängettyäni ahtaassa varastossa painavaa mappilaatikkoa vartin verran takaisin omalle paikalleen, paiskasin sen lattiaan niin että koko laatikko hajosi. Tuntui hyvältä ja kadutti yhtä aikaa.

Arvokas lepsuuntuminen on siis erittäin ok. Vielä on tilaa.