Mitä tämän blogin kanssa pitäisi tehdä?

Pohdiskelin alkuvuodesta tämän blogin kohtaloa. Jotenkin tuntui, että vaihtoehtoja olisi vain kaksi: laittaa pillit pussiin tai ryhtyä kirjoittamaan täyspäiväisesti. Vähän sama kuin se parisuhdeproblematiikka, jossa joko erotaan tai mennään naimisiin.

Olen kirjoittanut blogia kymmenen vuotta, viimeiset viisi enemmän tai vähemmän rahallisesti kompensoidusti. Olen tässä ajassa kehittynyt kirjoittajana, oppinut viestimään selkeämmin ja ajattelemaan asioita monipuolisemmin. Olen saanut blogin kautta myös uramuutoksen, serveerannut yhden kauden kuntapolitiikassa, saanut uusia ystäviä, kirjoittanut Satun kanssa kaksi kirjaa ja myötävaikuttanut vanhemmuudesta puhumisen moniäänistymiseen. Tämä harrastus on ehdottomasti antanut minulle enemmän kuin mikään lenkkeily.

Minulta kysytään usein, että enkö koe kirjoittamista raskaaksi kommenttiboksin älämölön takia. Mutta kun kommenttiboksini sisältö koostuu suurimmaksi osaksi fiksuista ja punnituista kommenteista ihmisiltä, jotka ovat jopa lukeneet tekstin. Edes anonyymit eivät koe tarpeelliseksi ihmetellä ulkonäköäni (toisaalta en juuri koskaan esiinny kuvissa), valitella kuvajournalismini laatua tai arvostella aihevalintojani. Tahallista väärinymmärtämistä tapahtuu aniharvoin. Kukaan ei jaksa valittaa edes typoista, joita korjaan vähintään kahteen kertaan jälkikäteen.

Joskus saan sähköpostiini (tai kadulla) aivan ihania kiitoksia siitä, kuinka olen saanut jonkun piristymään silloin kun perhearki on ollut erityisen raskasta. Tämä on mielestäni tärkeämpää kuin mikään.

Minun näkökulmastani bloggaamisen hankaluus onkin harrastuksen ja ammatin välisessä rajanvedossa. Eli aika.



Jos haluaa elämäänsä säännölliset tulot, unta, muitakin harrastuksia ja perhettä, kirjoittamiseen pitää järjestää aikaa valveillaolotunneista. Siihen taas täytyy olla joko varaa nipistää päivätöistä ja/tai kirjoittamisesta saada palkkaa. Tällä hetkellä teen 80% työviikkoa ja käytän yhden päivän kirjoitushommiin. Sanomattakin selvää, että saisin paremman palkan päivätöissä konsulttina, mutta olen kiintynyt tähän kirjoitusperjantaihin niin, että pidän siitä kynsin ja hampain kiinni eläkeikään asti.

Bloggaamisen palkka tulee sivulatausten perusteella display-mainonnasta (joita ovat sivulla näkyvät mainokset) ja sisältöyhteistöistä. Jälkimmäisestä saa paremman korvauksen, mutta olen nirso hippi, jonka pirtaan osuvat vain harvat mainostajat. Ammatikseen bloggaavan olisi kirjoitettava mielellään joka päivä ja kiinnostavista aiheista, jotta jengi ramppaisi täällä ahkerasti. En pysty kumpaankaan.

Jos siis haluaa saada kirjoittamisesta palkkaa, pitäisi olla valtavasti sivulatauksia mutta jos miettii sivulatauksia, joutuu sisällön kanssa umpikujaan. Haluan välillä kirjoittaa juttuja, jotka kiinnostavat vain minua ja kahta muuta tyyppiä, politiikasta, kirjoista ja työelämästä. Haluan myös kirjoittaa kirjoja ja aikuisten arkisatuja novelliblogiin. Haluan pitää lomaa. Blogi ei päivity hetkeen, jos lähiomainen kuolee. Ja joskus on pakko keskittyä olemaan puhki tai sairas. Puristamalla en saa mitään aikaiseksi.



Lopettamisen vaihtoehto olisi siirtyä joukkorahoitteiseksi, vaikka Rapportin malliin. Jos sata tyyppiä rahoittaisi blogia vitosella kuussa, voisin jatkaa. Jos tuhat, voisin irtisanoutua päivätöistäni. Tämä taas on iso muutos nykyisestä ja kannattaisi todennäköisesti vain jos olisin jonkun aihepiirin ekspertti tai kirjoittaisin englanniksi

Joukkorahoitus onkin tällä hetkellä sitä, että kävijä antaa mainosten latautua ja jakaa blogin juttuja somessa.

Se lopputulema? En yllättäen päässyt pähkäilyssäni puusta pitkään. Koska itseään on hirveän hankala neuvoa, ajattelin, että asiat ratkeavat kyllä vuoden mittaan tavalla tai toisella. Aika pitkään jouduin merkkiä taivaalta odottamaan, mutta tulihan se, vähän ennen joulua.

Siitä lisää ensi viikolla. (Tiedän: vihaan itsekin cliffhangereita mutta mulla on barteri! Anteeksi.)